Pari kuukautta sitten kieltäydyin ottamasta puuvillaista kassia vastaan, kun ruokakaupassa esittelijä olisi halunnut antaa sen tuotelahjuksena.

Näitä kestokasseja nimittäin on meillä selvästi yli tarpeen. Lisäksi monet kasseista ovat niin huonolaatuisia, että ne eivät kestä. Toisaalta kassien muotoilu voi olla sellainen, ettei kassiin mahdu kuin suunnilleen banaaniterttu.

Suurin hehkutus kestokasseista onkin ehkä laantunut. Puuvillainen kauppakassi ei välttämättä olekaan ympäristölle niin hyvä ratkaisu, koska kassin tuotanto kuluttaa runsaasti luonnonvaroja.

Mutta silti näitä kestokasseja tyrkytetään esimerkiksi kylkiäisinä. Kiva ajatus ekologisuudesta on kääntynyt päälaelleen, kun kassiläjä pursuaa kaapista.

Nappasin kuvan, jossa on osa talouteemme päätyneistä kasseista. Toisia näistä on käytetty vuosia, toisia muutaman kerran.

Punainen kassi on saatu Veripalvelusta verenluovutuksen yhteydessä. Sen etuna on keveys (materiaalina sateenvarjomainen kangas) ja taittuminen pieneen tilaan. Kassiin ei mahdu kovin paljon tavaraa, mutta sentään esimerkiksi muutama kirja. Tämän kassin sauman olen kertaalleen ommellut uusiksi.

Sininen kassi on palvellut vuosia peruskauppakassina. Sinne mahtuu runsaasti tavaraa, ja se on kestänyt hyvin.

Loput kassit ovat mainoskasseja, joita on käytetty vaihtelevia määriä.

Mutta toiveeni kaikille yrityksille on, ettei niitä kestokasseja enää tehtäisi asiakkaille annettavaksi. En halua enää yhtään. Ja jos joskus tarve tulee, niin sitten voin ostaa kunnollisen kassin tai ehkä jopa ommella itse.

Brittiläisena hevosenlihakohuna alkanut ruokateollisuuden kaivelu on paisunut mehukkaaksi kuin täydellinen pihvi.

Vielä jokin hetki sitten vakuuteltiin, että meillä Suomessa kaikki sujuu mallikkaasti ja taustat tiedetään. Nyt sitten sieltä sun täältä on tullut ilmi, että suomalainen ei olekaan suomalaista tai pakkauksessa ei luekaan sitä kaikkea, mitä pitäisi. Tai että omia virheitä yritetään pitää pimennossa.

Tämän jälkeen on yhä vaikeampi luottaa siihen, että kaikilla toimijoilla olisi puhtaat jauhot pusseissaan tai jauhelihat vakuumipakkauksissaan.

Mutta näppärästi monet elintarvikealan toimijat ja myös osa muista keskusteluun osallistuneista kääntää kaiken loppujen lopuksi kuluttajien syyksi.

“Kuluttajat vain tuijottavat hintaa. Siitä tämä kaikki itse asiassa johtuu, sen vuoksi joudutaan teollisuudessa tekemään sitä sun tätä. Kuluttajien pitäisi äänestää ostopäätöksillään.”

Ylläolevaa lainausta ei liene kukaan suoraan sanonut. Mutta aika moni (mukaanlukien kuluttajajärjestöt) on tavalla tai toisella kieputtanut toimintaa kuluttajien vastuulle.

Esimerkiksi Elintarviketeollisuusliiton toimialajohtaja kirjoittaa, miten vaikeaa on tuoda alkuperämerkintöjä tuotteisiin ja kysyy: “Onko kuluttaja valmis maksamaan tämän ruuan hinnassa?”

Miksiköhän kuluttajista on tullut niin hinnan mukaan toimivia? Elintarviketeollisuus ei näytä myöntävän, että he itse olisivat voineet jotenkin vaikuttaa tähän ajattelumalliin. Tai että teollisuus ja kauppa pystyisivät vaikuttamaan hinta-ajatteluun jatkossakaan.

Tai että kaiken takana voisi olla teollisuuden ja kaupan halu tehdä yhä suurempia voittoja.

Guardianin artikkelissa todetaan mm. se seikka, että eniten mainostetaan pitkälle jalostettuja tuotteita, joissa on teollisuudelle ja kaupalle hyvät katteet. Olisiko tällä mitään tekemistä kuluttajien hintalappujen syynäämisen kanssa?

Tai kuten Jouko Rönkkö kirjoittaa:

“Onko laadun vertaaminen kenties liian vaikeaa? Ehkä. Helppoa sen sijaan näyttää olevan laadun täydellinen unohtaminen ja tuotteiden vertailu pelkän hinnan perusteella.
Tiedotusvälineet keskittyvät hintoihin, kuluttaja hakee halpaa, ja kauppa hankkii sitä mitä uskoo kuluttajan haluavan. Tällaisissa olosuhteissa on vaikea tuottaa hyvää ja turvallista.”

Olisiko aika lopettaa itkeminen “Mut kun kuluttajat!” ja patistaminen “Kysykää, pyytäkää ja ottakaa selvää, kuluttajat”? Olisiko sen sijaan aika tehdä kunnolla muutoksia elintarviketuotantoon?

Ja kyllä kuluttaja voi tietysti äänestää ostopäätöksellään tai kysyä lisätietoja. Mutta vastuun kaataminen kuluttajan niskaan ja kuluttajien syyllistäminen on tyhmää.

Stockmannin helmikuun kanta-asiakaskuvastosta havaitsin Delffin valmistaman merinovillakerraston. Olen sellaisen hankkimista suunnitellut jo pidempään kuulemieni merinovillakehujen vuoksi, joten tarjous houkutteli.

Kirjasin Facebookiin aiheesta kommentin, ja sain lisää merinovillakehuja. Samalla kuitenkin muistutettiin merinovillan epäeettisyydestä eli lampaiden kärsimyksistä mulesing-käytännön vuoksi.

Niinpä tutkailin Delffin nettisivuja. En löytänyt tietoa merinovillan taustoista, joten lähetin sähköpostin perjantai-iltana yrityksen toimitusjohtajalle (muita suoria yhteystietoja nettisivuilla ei ollut).

Toimitusjohtaja vastasi heti seuraavana päivänä eli lauantaina.

Hän kertoi, että kerrastoissa käytetyn uusiseelantilainen merinovillan tuotantotapa on ns. mulesing free (siis se eettinen ratkaisu, jossa lampaiden peräaukon ympäryksen nahkaa ei leikellä). Delffi vaatii langan toimittajilta tämän sertifikaatin.

Mulesing-menetelmä on ollut käytössä erityisesti Australiassa. Siellä menetelmän käytön piti loppua vuoteen 2010, mutta takarajaa on siirretty eli Australiassa mulesing on edelleen käytössä. Uusi-Seelanti on myös pyrkinyt käytännön lopettamiseen, mutta eläinjärjestöjen mukaan mulesing on edelleen käytössä monilla lampaankasvattajilla.

Voinko sitten suomalaisena kuluttajana luottaa siihen, että langantuottajan sertifikaatti todella takaa sen, mitä pitäisi? Täysin varma en uskalla olla, mutta haluan uskoa siihen, että joku jossain valvoo tilannetta.

Mutta arvostin Delffin nopeaa reagointia kysymykseeni ja sitä, että he ovat vaatineet langantuottajilta sertifikaattia. Niinpä kävin ostamassa merinovillaisen asun, ja toivon, että se kestää käytössäni vuosia.

Kerraston tarjoushinta oli 79,90 euroa. Sain hinnasta vielä kympin alennuksen kanta-asiakaskupongilla.

Tajusin taas senkin, miten alusasut vievät suuren osan vaatebudjetistani. Niitä ei oikein voi ostaa kirpputoreilta (paitsi satunnaisesti, esimerkiksi imetysrintaliivejä olen ostanut), ja olen valmis maksamaan laadukkaista rintaliiveistä, lämpimistä kerrastoista ja toimivista urheiluvaatteista.

Tämän karitsan kuvasin aikoinaan Sveitsissä.

Viime viikolla kiinnitin huomiota juttuun, joka oli otsikoitu “Ekokuluttamisella yritetään nostaa statusta”.

Huokaisin. Taas tämä näkökulma! Että siellä ne viherpiipertäjät vain yrittävät esittää olevansa parempia kuin muut!

Jutun ingressi jatkoi samalla linjalla:

“Ekotuotteiden kuluttamisella kohotetaan omaa statusta ja rakennetaan identiteettiä. Luomua, lähiruokaa tai Reilun kaupan -tuotteita kuluttavat viestivät valinnoillaan olevansa vastuullisia tai trendikkäitä.”

Ja väliotsikkona:
“Vastuullisilla valinnoilla mielellään pröystäillään”

Jep. Ei mitään uutta. Mutta on hieman harhaanjohtavaa väittää, että nimenomaan ekokuluttaminen olisi statuksen kohottamista ja identiteetin rakentamista. Hyvin monilla muillakin valinnoilla “pröystäillään”.

Kulutuksen yksi määritelmä on nimittäin identiteetin rakentaminen. Esimerkiksi perusoppikirja Kuluttajaekonomia – kotitalous ja kulutus toteaa (s. 12):

“Tutkijoiden mukaan nykypäivän kuluttaja on voimakkaasti myös identiteetin rakentaja. Nykykäsityksen mukaan ihmisen identiteetti ei ole muuttumaton tila eikä valinnan, tahdon tai halun kysymys.”

Ruokakulttuuriprofessori Johanna Mäkelä on muistini mukaan sanonut jossain haastattelussa tyyliin “Näytä minulle jääkaappisi, niin kerron, millainen olet”. Se, millaisia ostopäätöksiä teemme, määrittää sitä, millaisiksi itsemme koemme ja miten muut meitä arvioivat.

Myös kuluttamatta jättäminen on identiteetin rakentamista. Yhtä lailla identiteettiä muokkaa se, jos ei pääse osalliseksi kulutusyhteiskunnasta samalla tavalla kuin enemmistö tai naapurit.

Twitterissä @vastis kommentoi minulle:
“Leipäjonokuluttajalle kulutuksen niukkuus on usein hengissäpysymisen edellytys. Oma identiteetti on silloin toisarvoista.”

Tuskin kukaan meistä miettii nimenomaan statuksen rakentamista ostopäätöstä tehdessään eli ei se identiteetti ole aktiivisesti läsnä ja tiedostettuna, oli kulutuspaikka sitten leipäjono, ekokauppa tai automarket. Mutta silti ne vaikuttavat siihen, millaisiksi me itsemme koemme.

Mitä tulee tuohon alussa linkkaamaani juttuun, niin olisin mielelläni lukenut hieman tarkempaa tietoa tekeillä olevasta väitöskirjasta. Nyt juttu toisti jo vanhastaan tuttuja ekologiseen kuluttamiseen liittyviä ajatuksia tyyliin
“Esimerkiksi jos joku on luomutuote, se ei välttämättä takaa, että se olisi vastuullisempaa. Lisäksi ns. vastuullinen kuluttaminen helposti oikeuttaa ostamaan lisää, kun hankitaan kaikki ekotuotteet.”

Johanna Moisander teki vuonna 2001 väitöskirjan vihreästä kuluttajuudesta ja totesi silloin:

“Vihreä kuluttaja voi Moisanderin mukaan tehdä varsin vähän kestävän kehityksen eteen, hän on melko voimaton.

Moisanderin mukaan kestävän kehityksen rakentamisessa todellinen valta ja vastuu on kuitenkin yrityksillä ja poliitikoilla – ei kuluttajilla. “Onhan se hyvä, että ihminen tekee oikeita valintoja, mutta se ei riitä. Ei ympäristöongelmaa voida ratkaista ilman yhteisiä sopimuksia”, Moisander luonnehtii.”

Mutta reilussa kymmenessä vuodessa näyttää tapahtuneen muutos siinä, miten houkuttelevana vihreä kuluttajuus näyttäytyy:

“Mielikuva vihreästä kuluttajasta on Moisanderin mukaan yhä harmaa, puritaaninen ja ankea: vihreä kuluttaja kieltäytyy kauniista, mielihyvästä ja iloista.

Kun vihreyteen liittyy rumuuden estetiikkaa, luomusta on hänen mukaansa vaikeaa tehdä vetävää brandia.”

Muutama vuosi sitten ilmestyi useita palasaippuoita ja niitä valmistavia pikkufirmoja. Tällöin itsekin innostuin palasaippuoista: ne kestävät pitkään, turhaa jätettä ei synny eikä tarvitse maksaa nestesaippuoiden vesimääristä.

Edelleen käytän palasaippuoita, ja kropalle ja kasvoille minulla on omat tuotteensa.

Lisäksi hiuksiin käytän palashampoota. Ensimmäisen palashampoon ostin varmaan aikoinaan Lushista. Sen jälkeen olen ostanut suomalaisten pienempien valmistajien shampoota.

Palashampoon paras puoli on sen riittoisuus. Minulla on nyt lyhyet, värjäämättömät hiukset (viime vuonnahan kerroin päätöksestäni lopettaa hiusten värjäys), ja yksi shampoopala tuntuu kestävän suunnilleen ikuisuuden.

Koska palashampoo siis kestää pitkään, niin sen hinta on halpa. Ostin nyt uuden palan noin seitsemällä eurolla, ja edellisen olin ostanut varmasti pitkälti yli vuosi sitten.

Tosin olen aina vähän ihmetellyt, miten jotkut saavat lutrattua shampoopullot tyhjiksi niin nopeasti. Eli varmaan osittain kestävyydessä on kyse siitä, että olen ylipäätään tottunut käyttämään shampoota vain vähän.

Palashampoiden ja -saippuoiden huono puoli on niiden säilyttäminen ja mukanakuljettaminen. Palat vaativat alustan, jossa ne pääsevät kuivahtamaan. Onneksi suihkussamme on sopiva pikkuritilä, johon palat voi laittaa ja joka ei kuitenkaan ole suihkun vesivirran alla.

Uimahallireissuilla ja matkoilla minulla on mukana nesteshampoota ja -saippuaa pienissä purkeissa, koska palasaippuat tuntuvat hankalilta kuljettaa mukana.

Lisäksi palashampoiden kohdalla muistutetaan, että aluksi hiukset voivat tuntua pesun jälkeen tahmeilta. Aiheesta kirjoittaa eilisessä blogitekstissään Eskapismi:

“Ja voi kyllä, ensimmäinen pesukerta oli aivan järkyttävä! Hiukset olivat todella tahmaiset! En edes yrittänyt harjata niitä, eikä niitä tehnyt mieli koskea lainkaan kuivanakaan. Nyt, noin 8 pesukerran jälkeen ne alkavat muuttua puhtaamman tuntuisiksi. Ja mikä parasta, ne tuntuvat tuplasti tuuheammilta, ilmavammilta kuin ennen.”

Paketeissa kehotetaan usein myös kahteen vaahdotukseen, mutta itselleni riittää yksi kerta.

En käytä hoitoaineita, ja muotoilutuotteita vain silloin tällöin.

Kuvassa on Ruohonjuuresta ostamani Flow-shampoopala. Päänahkani, kuten muukin ihoni, kuivahtaa talvella, joten toivon tämän sopivasti hellivän päätäni. En ole suuri luonnonkosmetiikan hehkuttaja, eli en usko niiden automaattisesti olevan parempia kuin ns. tavalliset, mutta palashampoita en ainakaan ole nähnyt esimerkiksi perusmarkettien kosmetiikkahyllyillä.

Kosketusnäyttö tuli tutuksi yhä useammalla suomalaiselle kännykän tai tablettitietokoneen kautta. Monen kännykkä on nyt ns. älypuhelin, jolla käytetään nettiä ja sen myötä erilaisia sovelluksia, räpsitään kuvia ja silloin tällöin myös soitellaan.

Ohut televisio tuntuu olevan jo lähes normaali kodin varuste.

Kodinkoneiden mainonnassa havaitsin usein kapselikahvikoneita. Toisaalta kahvirintamalla on myös yksinkertaisemman laitteiston kannattajia: esimerkiksi AeroPress tuntui saavan näkyvyyttä.

Viime kesänä Suomen hyttysongelmaa ratkottiin teknologisin voimin. Hyttysansat osoittautuivat hittituotteeksi, jotka loppuivat kaupoista kesken korkeasta hinnasta huolimatta.

Pöpöjen hätistelyyn mainostettu, paristoilla toimiva saippua-annostelija voitti Luonto-lehden Vuoden turhake -tittelin.

Kodinkoneiden ja elektroniikkalaitteiden lisääntyvä määrä ja lyhyet elinkaaret aiheuttavat kasvavaa päänvaivaa. Muutama vuotta sitten kalliilla ostettu elektroninen vimpan voi osoittautua lähinnä ongelmajätteeksi. Vanhoja televisioita tai stereoita tyrkitään perusjäteastioihin, kun ei jakseta viedä niitä asiallisiin kierrätyspisteisiin, jotka usein ovat ainakin autottoman kotitalouden kannalta hankalissa paikoissa.

Välillä uutisoinnissa muistettiin myös se, että elektroniikan tuotannolla on suuria eettisiä ja ekologisia vaikutuksia.

Oma kodintekniikan vuoteni 2012:

Hukkasin vanhan iPhoneni, joten jouduin ostamaan uuden. Valitsin Samsungilta mallin, jonka pitäisi kestää myös kolhuja ja roiskeita.

Kotiimme ostettiin yleiskone. Jatkoimme elämää ilman televisiota, tablettitietokonetta tai kapselikahvinkeitintä.

Tulostimesta tuntui vähän väliä olevan musteet lopussa, koska mies joutuu sillä printtaamaan värikuvia. Väripatruunoiden myötä tulostimen käyttökustannukset tuntuvat kohtuuttomilta.

Taloudessamme on kolme tietokonetta, joista kaksi täyttää tänä vuonna kuusi vuotta ja yksi on pari vuotta vanha miniläppäri. Iän huomaa mm. vanhentuneina käyttöjärjestelminä ja tökkivinä toimintoina, joten tänä vuonna joudutaan tietokoneostoksille. Samoin meille on hankittava pölynimuri, sillä meillä on nyt ollut lainassa ulkomailla pitkään majailevan kaverin imuri, ja hän palaa Suomeen.

Keväällä kotikulmilla kiersi vaarallisen jätteen keräysauto, jonka ansiosta saimme kodista ulos mm. hajonnutta elektroniikkaa.

Vuoden turhakkeeseen törmäsin kesällä ravintolassa, enkä osannut sitä käyttää. Ravistin sitä ja sain vain paristot lennähtämään ulos.

Päätin kirjata ylös muutamia havaintojani viime vuoden kulutuskeskusteluista. Nämä ovat täysin omavaltaisesti ja fiilispohjalta valittuja sekä pohdittuja. Lisään tekstien loppuun myös ajatuksen siitä, miten kyseinen aihe näkyi omassa elämässäni viime vuonna.

Ensimmäisenä pohdinnan kohteena on ihmisten yksi ikisuosikki eli ruoka.

Elintarvikkeet ja ravitsemus herättivät paljon keskustelua myös vuonna 2012. Lähiruokaa ja luomua esiteltiin monelta suunnalta, ja esimerkiksi suuret kauppaketjut lisäsivät luomutuotteita. Paljon puhuttiin siitä, miten lähiruoka määritellään.

Toisaalta lähiruokaan ja luomuun erikoistuneet pikkukaupat eivät välttämättä kannattaneetkaan.

Mielestäni ruuan ilmastovaikutusten osuus keskustelussa väheni, eikä esimerkiksi hiilijalanjälkimerkinnöistä tällä hetkellä paljon puhuta. Sen sijaan nostettiin esiin esimerkiksi ruuan alkuperän merkitystä: esimerkiksi eineksissä halutaan tietä myös raaka-aineiden alkuperämaa eikä vain tuotteen lopullista valmistajaa.

Loppuvuodesta suomalainen lihantuotanto sai huomiota Elina Lappalaisen palkitun Syötäväksi kasvatetut -kirjan myötä. Lihan kulutus kasvoi vuonna 2011 (lihaa syötiin 77,7 kg/hlö), ja olettaisin, ettei kulutus laskenut myöskään vuonna 2012.

Terveellisyydestä ja ravitsemusnäkemyksistä väännettiin ahkerasti kättä. Kovin karppausbuumi tuntui väistyvän, mutta moni elintarvike silti mainostaa nyt proteiinin määrällä, eivätkä kevyttuotteet käy kovin hyvin kaupaksi. Myös lisäaineettomuutta ryhdyttiin korostamaan entistä enemmän.

Myös kiinnostus ruuan makuun näytti vuonna 2012 vahvistuvan. Erilaiset kokkausohjelmat ja muut viestit ovat saaneet ilmeisesti yhä kasvavan joukon ihmisiä laittamaan ruokaa huolella. Ruuasta nauttimisen merkityksestä on puhunut mm. ruokakulttuurin professorina aloittanut Johanna Mäkelä.

Ruuassa näkyy myös itse kerätyn tai viljellyn arvostus. Nyt oma yrttiviljelmä tai pikkupalsta on hehkuttamisen arvoinen. Lisäksi on soveliasta mainostaa sieni- tai marjaretkiä, nokkosten tai mesiangervon keräämistä sekä ongittuja kaloja.

Ruuan hinta on tietysti aina otsikoissa. Ruuan hinta kallistui, ja samalla vahvistui halu tietää, kuinka paljon ruuan tuottaja saa lopullisesta ruuan hinnasta. Monet kokivat, että isot kauppaketjut ja myös elintarviketeollisuus vievät liian ison siivun ruuan hinnasta. Maataloustuottajien etujärjestö MTK käytti tilannetta hyväkseen ja järjesti aiheesta mielenilmauksen, jossa ruokaa myytiin alhaiseen hintaan.

Omalla kohdallani:

Taloutemme ruokamenoista ei edelleenkään ole pidetty kirjaa, eikä ruuassa haluta pihtailla. Arkena kokataan edullisemmin ja syödään myös lounaita ulkona, viikonloppuna panostetaan. Tässä mielessä lienemme varsin normaali talous. Usein lauantaisin ostosreissu suuntautuu torille juuresten, kasvisten, munien ja kalan hakuun (ja osa näistä ostetaan suoraan tuottajilta), mutta arkena käydään lähikaupoissa.

Lisäainelistauksia en suuremmin tiiraile, vaan uskon kokonaisuuden ratkaisevan. Syömme välillä myös eineksiä hyvällä halulla.

Ja nokkosia keräsin viime vuonna pari kertaa.

Tällä viikolla on vietetty luomuviikkoa, ja itse käväisin Arla-Ingmanin aamiaistilaisuudessa pohtimassa, tekeekö lapsi perheestä luomun. Paljastetaan nyt tänne, millaisia sapuskoita eilen söin.

Kerrottakoon, että lapsen saaminen ei toistaiseksi ole meillä vaikuttanut valintoihin. Poika nauttii toistaiseksi vain rintamaitoa. Äidinmaito on nykyisin paljon “puhtaampaa” kuin 20 vuotta sitten: äidinmaidon ympäristömyrkyt ovat vähentyneet yli 80 prosenttia. Äidinmaidon puhtaus on merkittävästi yhteiskunnallisen päätöksenteon ansiota, jolloin päästöjä on saatu vähenemään, ja sitä kautta vaikutus näkyy pitkälle (ravinnon kalavalinnat toki vaikuttavat). En sis jaksa suuresti murehtia, miten omat ruokavalinnat vaikuttavat maitoon, vaan pyrin monipuoliseen, suhteellisen terveelliseen ravintoon.

Ylipäätään olen suurempien kokonaisuuksien hahmottamisen kannalta. Niinpä meillä esimerkiksi syödään kasvispainotteisesti.

Arla-Ingmanin tilaisuudessa esitellyn tutkimuksen perusteella lapsi ei tee yleensä perheestä luomua. Lapsen saaminen saattaa hienoisesti lisätä kiinnostusta luomuun, mutta ero muihin ryhmiin ei ole kovin merkittävä.

Uskon, että kulutustottumukset eivät muutu hetkessä. Lapsen saaminen oletettavasti lisää luomukiinnostusta niiden joukossa, jotka jo muutenkin ovat luomun kannalla. Kuten kulutustutkijat muistuttavat, niin kulutusvalinnat pohjautuvat identiteettimme rakentamiseen, eikä lapsi varmaan muuta täysin kenenkään identiteettiä ja sitä kautta ruokakaupan valintoja.

Mutta siis kerrotaan nyt se eilinen syömiseni. Mainitsen, jos kyseessä on luomutuote.

Aamiainen
- Kaurapuuro: luomuhiutaleet, tavallinen kauramaito, mustikat (anopin poimimat), pähkinöitä, kylmäpuristettu luomurypsiöljy
- luomuruisleipä (Kanniston leipomo), päällä avokadoa
- vihreä luomutee

Lounas
- Ravintola Torin ahvenseljanka, mukana leipää

Iltapäivällä
- Soijacappuccino Kaffecentralenissa
- Pari suomalaista omenaa

Päivällinen
- Hernekeitto: herneet, luomuporkkanat, palsternakka, sipuli, selleri, luomukasvisliemikuutio, sinappi, mausteita
- Alkoholiton vehnäolut

Iltaherkuttelu päivän leivontasuorituksesta
- Korvapuusteja: luomumaito (saatu Arla-Ingmanin tilaisuudesta), luomuvehnäjauhot, leivontamargariini, sokeri, hunaja, luomuvoi, luomukananmuna, hiiva
- luomutee

Tuliko näillä valinnoilla luomukuluttajan leima? Olisihan listalla monta tuotetta, joita saisi luomunakin. Mutta joskus painaa enemmän hinta, joskus taas se, ettei lähi-Alepasta kaikkea löydy luomuna eikä muihin kauppoihin jaksa tai ehdi lähteä.

Ja joskus se, ettei luomu toisi lisäarvoa: anopin poimimat mustikat tai kotimaiset omenat ovat meille täysin kelvollisia ilman luomusertifikaattia.

Eikä ravintolassa syödessä valintoja juurikaan edes voi tehdä luomun perusteella.

En siis ole vakuuttunut, että kaiken ostaminen luomuna on se paras ja ainoa ratkaisu, vaikka monia tuotteita valitsen nykyisin automaattisesti luomuna.

Ravitsemuksellisesti minua voi tietysti moittia ainakin illan kolmesta korvapuustista. Mutta herkutteluun pätee mielestäni sama kokonaisuusajattelu: tuoretta pullaa saa syödä silloin tällöin reilumminkin.