Turun Sanomissa (28.8.2010) kerrottiin polkupyörämyynnin siirtyvän hiljalleen pyöristä varaosiin.  Jutusssa kuvaillaan polkupyörämarkkinoiden muutosta 90-luvun maastopyörämarkkinoista yksilöllisemmäksi ja pirstaloituneemmaksi. Huippuvuosina maastopyöriä myytiin 370 000 kappaleen vuosivauhdilla. Nykyään uusia pyöriä myydään suunnilleen 300 000 kappaletta vuodessa. Puolet myydyistä on citypyöriä. Hittituotteen osaa näyttelee Jopo, jota on tänäkin kesänä myyty 17 000 kappaletta.

Uutta potkua alalle haetaan moottoriavusteisista pyöristä, retromalleista ja fikseistä. Muotipyöräilyksi tituleeratun fikseilyn kova kasvu on osaltaan ollut kasvattamassa myös varaosakauppaa, sillä yksilöllisyydessään pyörän on oltava persoonallisten ominaisuuksien sujuva jatke.

Itseäni fiksi-ilmiössä kismittää kuitenkin muoti-ilmiöille tyypillinen kilpavarustelun tunne. Pyöriä pitää jatkuvasti kehittää, personoida ja kustomoida. Parempia, siistimpiä ja erikoisempia osia pitää tilailla ja metsästää. Mitä rarempaa, sen parempaa.

Muodikkuus lataa kuitenkin uusia arvoja myös oman piirinsä ulkopuolelle. Oma lenkkipyöräni on 80-luvun maantieharjoituspyörä, jonka ominaisuuksia fiksiharrastajat innokkaasti arvioivat. Näppärä geometria ja originaali maalipinta saavat arvostusta, mutta voi miten vääränlainen ohjaustanko mankelissani on. Säästyäkseni arvioilta aion siirtyä alennusalumiiniin ja hiilikuituun. Minusta kun pyöräilyssä parasta on vapauden tunne, rääkätyt lihakset ja ennätyslukemat mittarissa.

Olen nyt kesän aikana saanut pari kertaa jäätelökioskilta jättisuuren pallon (3 e), kun kioski on myynyt vain yhtä kokoa.

Ensin sitä ihastelee: vau, tällähän on kokoa! Mutta pian tajuaa, että isossa pallossa on heikkoutensa. Jäätelöpallojen koolla kisaaminen on siis mielestäni mennyt jo vähän liian pitkälle.

Etenkin hellepäivänä pallo alkaa sulaa välittömästi, ja sula jäätelö valuu sormille.

Lisäksi pallo on yksinkertaisesti liian suuri perusjäätelötarpeeseen. Kun sen on lopulta syönyt, olo ei ole välttämättä miellyttävän virkistynyt, vaan jäätelöähkyinen.

Isot pallot näyttävät myös etenkin lasten kourissa olevan hankalia, ja kioskien läheisyydessä näkyy jälkiä maahanpudonneista tuotteista.

Parasta on tietysti se, jos kioskilla voi valita normaalikokoisen pallon tai ison pallon. Esimerkiksi eilen Valion kioskilla pallo maksoi 2,40 e, ja sen koko oli juuri sopiva. Iso pallo olisi maksanut 3 e.

Tietysti jäätelöä olen kesän mittaan ostanut kotiinkin. Edelleen yksi kesän kylmistä suosikkiherkuistani on espoolaisen Pappagallon vadelmasorbetti, jota ainakin Helsingissä saa suuremmista kaupoista 0,9 litran pakkauksissa. Siitä voi sitten kauhoa itselleen juuri sopivan kokoisen annoksen.

Tänään nousi yhdessä keskustelussa aiheeksi “kolme kahden hinnalla” -tyyppisten tarjousten vetovoima. Esiin tuli, että joku jättää esimerkiksi lentokenttien tax free -myymälöissä suklaarasiat ostamatta, koska niitä tuputetaan tällaisina kimppatarjouksina. Käsimatkatavaroissaan ei kuitenkaan halua raahata montaa suklaarasiaa.

Sen sijaan saatetaan ostaa vaikka muutama erikoiskonvehti hyvinkin paljon kalliimmalla kilohinnalla. Niistä saadaan suklaan nautinto ja hieman luksusmaiseksi mielletyssä muodossa, eikä tarvitse kanniskella isoja rasioita. Lisäksi voi vielä ajatella, että pieni annos on terveellisempää kuin parisataa grammaa.

Itse myönnän tarttuvani näihin tarjouksiin esimerkiksi alusvaate- tai sukkaostoksilla. Periaatteessa juuri sillä hetkellä ei tarvetta välttämättä olisi kuin yhdelle sukkahousuparille, mutta tarjous houkuttelee ostamaan kolmet, että “on sitten varastossa kaapissa”.

Ruokakaupoissakin tiiraan tarjoushintoja. Mutta siellä sentään olen oppinut, ettei suurta pakkausta kannata aina ostaa, vaikka kilohinta olisi edullisempi kuin pienessä. Pieni määrä voi olla aivan riittävästi, joten miksi ostaa turhaan ylimääräistä vanhenemaan?

Olen jo joskus aiemmin tainnut kertoa myös sen, että esimerkiksi juustoissa ostan nykyisin vähemmän, mutta kalliimpaa.

Esimerkiksi Hakaniemen hallin Lentävä lehmä on mahtava paikka, jos haluaa herkkujuustoa pienen palasen. Koen, että on sekä oman nautinnon ja ympäristön kannalta parempi, kun haen hintavampaa luomujuustoa joskus sen sijaan, että mussutan halpaa perusjuustoa joka päivä. Sitä paitsi Lentävässä lehmässä saa erinomaista palvelua, vaikka juustojen maailma olisi varsin vieras.

Tällä hetkellä kotiini tulee kotikontujeni sanomalehti Karjalainen kuukauden lahjatilauksena. Eilisen päivän lehti (Karjalainen saapuu tänne Helsinkiin vasta seuraavaksi päiväksi) kertoi, että Joensuussa saatetaan tällä hetkellä myydä Suomen halvinta pizzaa. Päivän pizzaa myydään 3,50 eurolla.

Lehden jutussa kerrotaan laskelmista, joiden mukaan edes kuuden euron pizza ei voi olla kannattavaa, mikäli raaka-aineet ovat kunnollisia ja yritys noudattaa kaikkia säännöksiä. Tällöin mm. työntekijöiden palkka on reilun kympin tunnissa.

Halvinta pizzatarjousta kyseisen paikan yrittäjä perustelee sillä, että haluaa saada asiakkaat tutustumaan paikkaan.

Jutusta tuli mieleeni 1990-luvun lopun asuinpaikkani Jyväskylä. Silloin kaupungissa pizzaa myytiin 25 tai 30 markalla.

Sittemmin olen lopettanut pizzatarjousten seuraamisen, ja olen kyllä valmis maksamaan pizzasta enemmän kuusi euroa, jos siinä on kunnon raaka-aineet. Harvoin silti pizzaa ostan, koska se ei kuulu suosikkiruokiini. Itse tehty on tietysti eri asia, kun siitä saa taatusti haluamaansa.

Mutta mahtaako joku tietää, onko jossain vielä halvempaa päivän pizzaa kuin 3,50 euroa?

“Kulutushyödykkeisiin lisätään merkintä odotettavissa olevasta käyttöiästä. Kuluttajasuojalain on taattava, että kaupasta ostettavien tavaroiden todellinen kesto on tiedossa.

Tämä on yksi ehdotus WWF:n Onnellisuuspolittisessa manifestissa, jota on ollut työstämässä Demos Helsinki.

Samasta aiheesta juteltiin hieman myös siinä viime lauantain Uusi Musta -lähetyksessä. Erilaiset kuluttajajärjestöt ovat vaatineet mm. elektroniikan ja kodintekniikan suhteen erilaisia keinoja siihen, että tuotteiden käyttöikä saataisiin pidemmäksi ja tavarat kestävämmiksi.

Eli tuotteelle määriteltäisiin esimerkiksi vuosihinta samaan tapaan, kuin elintarvikkeissa on kilohinta. Valmistaja takaisi siis vaikkapa sähkövatkaimen kestävän 15 vuotta ja tämän perusteella voitaisiin laskea vuosihinta. Kuluttaja voisi vertailla näitä vuosihintoja ja tehdä ostopäätöstään myös sen mukaan, mitä tuotteelle luvataan.

Tietysti valmistajan, maahantuojan tai myyjän pitää myös sitoutua korjaamaan laitteet, mikäli ne eivät kestä luvattua aikaa. Valitettavan usein nykyisin hajonnut laite korvataan uudella, koska se on edullisempaa. Mutta kovin ekologisena käytäntöä ei voi pitää, ellei hajonnutta elektroniikkaa tehokkaasti hyötykäytetä. Ja elektroniikkaromun kierrätys on sitten jo oma juttunsa: aihetta käsiteltiin eilen M.O.T. -ohjelmassa.

Takuuajan päättyminen ei vapauta valmistajaa – elektroniikan on kestettävä yli kaksi vuotta

Vielä muistutuksena laitemyynnin nykytilasta ja takuuajoista Kuluttajaviraston Ajankohtaista kuluttajaoikeudesta -julkaisun esittelemä tapaus:

“Monet kuluttajat ottivat Kuluttajavirastoon yhteyttä maahantuojan menettelytavoista, kun Sony Playstation 3-pelikonsoliin tuli vika pian vuoden takuuajan päättymisen jälkeen. Laite maksoi uutena noin 600 euroa. Asiakkaille on rutiininomaisesti todettu, ettei takuunantaja vastaa viasta takuuajan päätyttyä. Laitteita ei tutkittu yksilöllisesti. Jos asiakas hämmästeli asiaa, häntä kehotettiin tekemään valitus kuluttajariitalautakunnalle. Vaihtoehtona tälle tarjottiin kauppaa tehdaskorjatusta laitteesta 195 euron hintaan.

Maahantuojalle Oy Nordisk Film Ab:lle selvitettiin kuluttajansuojalain tavarankaupan perusasioita. Kuluttajansuojalaissa ei ole määräaikoja yrityksen virhevastuulle. Myyjä tai maahantuoja ei voi yksipuolisesti sanella virhevastuuaikaansa antamalla määräaikaisen takuun. Takuusitoumuksella ei myöskään voi huonontaa kuluttajan oikeuksia lakiin nähden. Muun muassa tavaran liian lyhyt kestoikä on laissa määritelty virheeksi. Yritykselle kerrottiin myös kuluttajariitalautakunnan vakiintuneesta ratkaisukäytännöstä. Ratkaisujen mukaan elektroniikkalaitteen on yleensä kestettävä enemmän kuin kaksi vuotta.

Kuluttajavirasto sovelsi tilanteeseen kuluttajansuojalain säännöstä sopimattomasta menettelystä asiakassuhteessa . Asiakassuhteeseen kuuluu muun muassa reklamaatioiden käsittely kaupanteon jälkeen. Reklamaatiota ei voida kumota pelkällä väitteellä, että virhevastuu ulottuisi vain takuuaikaan. Väite ei ole totta ja se antaa asiakkaalle harhaanjohtavaa tietoa hänen lainmukaisista oikeuksistaan.”

- – -

P.S. Onnellisuuspoliittisessa manifestissa kerrotaan myös seuraavaa: “Huonosti nukuttu yö vaikuttaa enemmän onnellisuuteemme kuin se, paljonko meillä on herätessämme rahaa”. Siis nukkukaa hyvin

Nuukuusviikkoon liittyen uusi kirjoittaja ja Kulutusjuhla-yhdistyksen hallituksen jäsen Risto pohtii netin ilmaistarjontaa: hintavertailutarjonnat, ilmaiset kylkiäiset, roskalavojen löydöistä tiedottaminen, Annetaan-palstat jne.

Verkossa on paljon sivustoja, joista saa ohjeita nettinuukailuun. Nuukailulla tarkoitan kulujen minimointia löytämällä halvempia vaihtoehtoja, jakamalla tietoa nuukailupaikoista sekä tietoa ilmaisista sekä lähes ”ilmaisista” tavaroista tai palveluista.

Yleisimpiä lienevät sivustot, joilla vertaillaan tuotteiden tai palveluiden hintoja. Niissä keskitytään halvimman hinnan etsimiseen. Helpointa vertailu taitaa olla massatuotteiden (esim. bensan) kohdalla ja vaikeinta hankalasti keskenään mitattavien palveluiden, kuten hotellien kohdalla. Tuotevertailusivustojen antamiin tuloksiin on syytä suhtautua kriittisesti, sillä tieto voi olla vanhentunutta tai huokuttelevimmaksi vaihtoehdoksi tarjotaan tuottetta, joka ovat maksaneet päästäkseen vertailuun tai jopa sijoittuakseen korkealle.

Vertailupalveluita olen käyttänyt mm. selvitellessä sähkön, lentojen, hotellien, ravintoloiden, nettiliittymän sekä kodin elektroniikan hintatasoa.

Tuotteiden lisäksi verkossa vertaillaan paikkoja, joissa nuukailu onnistuu. Netissä on useampia kirpputoreja listaavia sivustoja. Maittavimman tai hinta-laatu –suhteeltaan parhaimman ravintolan, baarin tai kebab-paikan löytämiseen löytyy myös omat sivustonsa.

Onko ilmaista lounasta olemassa? Facebookin mukaan on. ”Annetaan/ lahjoitetaan/ vaihdetaan/ vastaanotetaan”-ryhmässä tavara liikkuu ilmaiseksi ja Roskalava-ryhmissä (Helsinki, Turku, Jyväskylä) bongataan käyttökelpoista tavaraa roskalavoilta.

Sivustot, kuten ilmaiset.fi ja tarkkamarkka.com listaavat kylkiäisinä tavaroita jakavia tahoja. Sivustojen kautta ”ilmainen” tavara (esim. mp3-soitin, mustekasetti, dvd-elokuva) saattaa edellyttää postikulujen maksamista, tutkimukseen vastaamista tai lehden tilaamista. Toisinaan kylkiäiset ovat melkoista krääsää. Arvokkain kylkiäinen, josta olen kuullut, oli lehtitilauksen mukana tullut Block-lamppu.

Siinä pintaraapaisu netin tarjoamista nuukailumahdollisuuksista. Päivitin Nuukuusviikon kunniaksi Kulutusjuhlan linkkilistaa (sivustolla alhaalla oikeassa reunassa) nuukailun helpottamiseksi. Hauskaa nuukailua!

Nuukuusviikkoon liittyvä ensimmäinen nettinuukailuvinkki on couchsurfing: löydä yöpaikka verkosta, majoitu halvalla ja tutustu samalla uusiin ihmisiin.

Vietin pääsiäisloman Pietarissa. Pohjolan Venetsiaan tutustuimme seuralaiseni kanssa kuusi päivää ja viisi yötä. Ensimmäisen yön vietimme hotellissa, jotta viisumin rekisteröintimuodollisuudet hoituisivat ilman ongelmia. Loput yöt nautimme paikallisten vieraanvaraisuudesta.

Yöpaikat löytyivät kätevästi Couchsurfing -yhteisön kautta. Sen, ja vastaavan Hospitality Clubin ideana on, että yhteisön jäsenet majoittavat toisia jäseniä. Vastapalveluksena voi reissussa ollessaan mennä jonkun kotiin jossakin muualla. Kantava voima palveluissa on yhteisöllisyys ja sen tuoma turvaverkko. Lisäksi merkittävä asia yhteisöissä ovat ihmisten kuvaukset itsestään, jolloin pystyy bongaamaan yöpaikakseen sellaisen henkilön kodin, jonka kanssa kiinnostuksen kohteet tuntuvat natsaavan.

Olen ollut Hospitality Clubin jäsen nelisen vuotta. Sinä aikana olen majoittanut muutamia vieraita ja käynyt kahvilla joidenkin matkailijoiden kanssa. Couchsurfingiin liityin reilu vuosi sitten. Sen yhteisöllisyys on huomattavasti voimakkaampaa kuin HC:n. Tampereella Couchsurfing-yhteisö on hyvin aktiivinen ja järjestää monenlaisia tapahtumia hiihtolenkeistä bileisiin ja kielten opiskelusta keilaamiseen.

Vasta nyt pääsiäisenä tuli sopiva tilaisuus käyttää sohvasurffailua matkatessa. Yöpaikat löytyivät helposti. Kaikki isäntämme ja emäntämme olivat hyviä tyyppejä, joskin todella erilaisia. Kahden bisnesnaisen kimppakämpästä siirryimme sulavasti hippikommuuniin ja viimeisenä koodaajan yksiöön, jossa hän ei itse tosin ollut paikalla. Hän vain näytti meille kämpän, antoi avaimet ja sanoi, että lähtee viikonlopuksi maalle. Sinänsä olisi ollut mukava tutustua häneen paremmin, mutta nautimme myös ”omasta” asunnostamme Pietarissa.

Sohvasurffailu tiputtaa majoituskulut reissussa käytännössä nollaan. Lisäksi se on mainion tapa tutustua paikallisiin ihmisiin ja kuulla heiltä vinkkejä näkemisen arvoisista paikoista. Miinuksena voi pitää yksityisyyden menetystä ja pientä etukäteissäätöä. Toisaalta molempien yhteisöjen systeemi on rakennettu niin, että etukäteen ei kovinkaan paljoa viestittelyä välttämättä tarvita. Joskus olen majoittanut matkailijan siten, että hän lähetti tekstarin ja minä vastasin, että tervetuloa, nähdään rautatieasemalla tunnin päästä.

Kahdesta yhteisöstä suosittelen ehdottomasti Couchsurfingiä sen paremman käyttöliittymän ja toimivamman yhteisöllisyyden vuoksi.

Muistelin, että olin nähnyt taannoin mainoksia siitä, kuinka nyt voi ostaa kertakortin 1-7 päiväksi pääkaupunkiseudun joukkoliikenteeseen. Aiemminhan käytössä oli mielestäni rajoittuneempi turistilippu eli tyyliin 1, 3 tai 5 päivää.

Nyt ryhdyin tarkistamaan lippumeininkiä. Kyllähän noita vaihtoehtoja riittää. Minä itse käytän nykyisin matkakortin arvoa, kun en reissaile lähellekään joka päivä (liikun paljon jalan tai fillarilla), joten siksikin eri vaihtoehdot kiinnostavat. Lisäksi tietysti haluan ostaa mahdollisimman järkeviä lippuja luonani mahdollisesti vieraileville sukulaisille ja ystäville.

Helsingin sisäinen tavallinen kertalippu maksaa 2,50 euroa. Aikuisen arvolippu maksaa 1,70 e.

Matkailijalle 1-7 päivän lippu

Jos Helsingissä kuitenkin viettää enemmän aikaa, niin sitten kannattaa hankkia 1-7 päivän lippu. Lippu on voimassa ensimmäisestä leimauksesta lähtien ja se kelpaa myös yötaksan aikana.

Yksi vuorokausi Helsingin sisäisessä liikenteessä maksaa aikuiselle 6,80 e (eli jos matkoja meinaa tehdä enemmän kuin kaksi, niin vuorokausilippu kannattaa verrattuna peruskertalippuun), kaksi vuorokautta 10,20 e, kolme vuorokautta 13,60 e jne. 7 vuorokautta maksaa 27,20 e.

Tätä vuorokausilippumahdollisuutta olen itse joskus miettinyt niinä päivinä, kun päivään tulee useita reissuja, joita ei normaalin vaihdon sisällä pysty tekemään. Mutta tuskinpa tulee jatkossakaan käytettyä: yhden vuorokauden lippu kannattaa rahallisesti arvolippuihin verrattuna, jos matkoja tulee enemmän kuin neljä. Kahdessa vuorokaudessa lippu kannattaisi, jos matkoja tekisin yli kuusi.

Käytän usein raitiovaunua, jossa arvokortilla maksaen matkan hinta on 1,28 euroa. Ratikkasuhailua pitäisi siis tehdä yhtenä päivänä aika paljon, ennen kuin vuorokausilippu kannattaisi.

Kahden tunnin kertakortti

Tarjolla on myös mahdollisuus ostaa kahden tunnin kertakortti (myydään mm. R-kioskeissa), jonka hinta tulee täsmälleen samaksi kuin ostaa kaksi arvolippua eli 3,40 e. Kahden tunnin lippu siis sopinee satunnaiselle Helsinkiin saapuvalle, jolla ei ole matkakorttia ja tiedossa on kaksi matkaa kahden tunnin sisällä.

Kausi edullisinta, kun joukkoliikennettä käyttää aktiivisesti

Jos liikkumistarvetta on omassa arjessa esimerkiksi työmatkojen vuoksi lähes päivittäin, niin tietysti sitten kauden ostaminen matkakortille on järkevintä. Se maksaa 14 vuorokaudelle 22,60 ja lisäpäivä 1,28 e. Matkakorttilaskurilla voi tarkistaa hinnat. Aktiivimatkustajan suoraveloituslipulla joka 12. kuukausi on ilmainen yhtäjaksoisen suoraveloituskauden jälkeen.

Kaikki mainitut hinnat ovat siis Helsingin sisäiseen liikenteeseen (eivät seutumatkoihin) vuodelle 2010. Seutumatkojen hinnat ovat tietysti kalliimmat: aikuisen kertalippu maksaa neljä euroa, joka tuntuu kieltämättä jo kohtuullisen korkea, jos matkaa vaikka junalla Leppävaarasta Pasilaan. Arvolipun hinta on 3,37 e.

Kännykkälippu vaivaton, jos muistaa koodin A1

Moni suosii Helsingissä matkustaessaan 2 euron hintaista kännykkälippua: itsekin olen tätä käyttänyt silloin, kun matkakortti on unohtunut kotiin tai kortilla ei olekaan arvoa. Lippu tilataan lähettämällä tekstiviesti A 1 (suomenkielinen lippu) tai AS 1 (ruotsinkielinen lippu) numeroon 16355.

- – -

Vanhoja matkakortteja ei voi ladata enää helmikuussa, joten jos vielä et ole vaihtanut korttiasi uuteen vihreään, niin nyt se kannattaa tehdä.