Kulutusjuhla

Kulutusjuhlan avainsanalla 'Oma talous' merkittyjä kirjoituksia

»   Pitsiunelmien Rinna paljastaa, miten paljon hänellä meni viime vuonna vaatteisiin: ”Rahaa vaatteiden ja asusteiden hankkimiseen on mennyt vuodessa 1634 e. Jos urheiluvälineeksi tulkittavat juoksuhousut laskee pois, niin tulos on 1569 e, joka on vain kolmisen sataa enemmän kuin mikä vuotuinen budjettini oli… En tiedä mistä päästä kannattaisi säästää enkä kadu juuri mitään, minulla vaan sattuu olemaan pöyristyttävän kallis vaatemaku (mitä tulee uutena ostettuihin asioihin). Edes huonojen ostosten poisjättäminen ei olisi juuri auttanut, sillä olisin säästänyt vain noin 55 euroa. Silkkikukkia ym tarkkaan ottaen tarpeetonta vaikkakin ilahduttavaa tilpehööriä olisi voinut hommata vähemmän, mutta ei raha niihin kulunut vaan kalliisiin kesäkenkiin, kalliiseen alusvaatesettiin, kalliiseen silkkivuoriin, kalliiseen neuletakkiin ja sukkahousuihin. Kaikki näistä olivat parhaiden hankintojen joukossa, joten ainakin raha on mennyt hyvään käyttöön. Vaate- ja kenkähuoltoon meni hiukan yli 150 e. [- – -] Vuoden kenties paras vaateoivallus oli hyvän alushousukaavan kehittäminen, jolla ratkaisin vuosia jatkuneen alushousuongelman. Nyt loihdin vanhoista t-paidoista ja pitsinrippeistä pöksyjä milloin huvittaa!”(Mari Koo) Ei kommentteja.

Vain joka neljäs muuttaisi työntekoaan, jos rahaa tulisi jostain rutkasti lisää

keskiviikko 9. joulukuuta 2015 klo 10.33 kirjoittajana Mari Koo

Säästöpankkiryhmä on selvittänyt kyselyllä, mitä suomalaiset tekisivät, jos rahaa tulisi rutkasti lisää. Vastaukset eivät ole kovin yllättäviä: asunto, matkailu, isot hankinnat.

”Jos rahahuolet eivät enää painaisi suomalaista ja hän olisi taloudellisesti riippumaton, suomalaisen suurin haave olisi unelma-asunnon hankkiminen. Näin vastasi reilut 37 prosenttia kyselyyn vastaajista. Lähes yhtä suosittua oli ”maailman kiertäminen” (36 %). Uusia isompia hankintoja, kuten auto tai vene tekisi lähes 29 prosenttia. Sapattilaitumille suuntaisi tai työntekoa vähentäisi useampi kuin joka neljäs.”

Todella monet siis jatkaisivat työntekoa samalla tavalla kuin nyt. Se hiemen hämmästyttää minua, sillä taloudellisen riippumattomuuden myötä olisi kuitenkin mahdollisuus muokata omaa arkeaan myös työn suhteen. Se olisi itselleni oleellista.

En ihmettele, että moni nuori olisi valmis yrittäjäksi, jos rahasta ei tarvitsisi huolehtia:

”Alle kolmikymppisistä jopa joka neljäs ryhtyisi yrittäjäksi, jos rahantulosta ei olisi huolta. Iän myötä yrittäjäksi ryhtyisi yhä harvempi; yli 55-vuotiaista osuus oli enää viisi prosenttia.”

Mikä sitten koetaan riittäväksi rahasummaksi huolettomaan elämään?

”Vastaukset vaihtelivat merkittävästi sen suhteen, kuinka suuri määrä rahaa tarvittaisiin taloudellisesti riippumattomampaan elämään ja unelmien toteuttamiseen. Mediaani oli noin 100 000 euroa.”

Satatuhatta euroa, eihän sillä Helsingissä saa kuin siivun unelma-asunnosta! Toki tuo raha helpottaisi elämääni, mutta ei sillä vielä pääsisi rahasta riippumattomaan arkeen. Asumiseen liittyvästä tilanteesta taitaa kieliä kyselyn tuloksissa myös pääkaupunkiseutulaisten erilainen suhtautuminen:

”Pääkaupunkiseutulaiset olivat valmiimpia muuttamaan elämäänsä jos raha ei olisi ongelma; vain alle 15 prosentilla elämän kaikki palaset olivat paikallaan.”

»   Project Maman Katja on tutkaillut tiliotettaan ja tehnyt päätelmiä: ”Asuminen ja perusmenot (sis. ruoka, vakuutus, sähkö, päiväkoti, laajakaista, bussikortti, bensa, lastentarvikkeet jne.) vievät leijonan osan, loppu on merkityksetöntä neppailua. Ruokakauppaan ja alkoon menee keskiarvolta n. 800 euroa kuussa (+- 200 euroa), mutta tällä ostetaan toki muutakin kuin pelkkää suusta alasmenevää. Jotain tällaista kyllä arvelinkin. Tulokseen vaikuttaa ainakin kallis lähikauppa, take-away sushit, erikoiskaupat ja viinit. Ulkona syömme harvoin. [- – -] Vaikka altistun mainonnalle bussipysäkillä, facebookissa, blogeissa ja aamun lehden äärellä, teen pelkkiä täsmäostoksia. Olisi hienoa sanoa, että olen rautaisella itsekurilla varustettu minimalisti, mutta suurin syy on se, että en yksinkertaisesti ehdi kauppoihin, en edes verkkokauppoihin. Ja kun en ehdi ostaa, himot menevät ohi. Vain tarpeelliset asiat kummittelevat mielessä pitempään.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Nan on pitänyt kirjaa menoistaan: ”Lopputulos laskelmissani tähän mennessä on ollut se, että kulutan kuussa 200-300 euroa enemmän kuin ajattelen kuluttavani. Olen siis selkeästi kuvitellut eläväni pienesti, tuudittautunut siihen ajatukseen, että tietty raha riittää, mutta eipä näytä riittävän. Rahaa menee. Vaikka yritänkin pihistellä ja miettiä ostoksiani, minulla menee (mielestäni) järkyttävä summa rahaa kuussa kaikkeen. Eikö tuota pienemmällä summalla oikeasti pärjää? No, pärjää kai, jos on pakko… Voisin joitakin menoja karsia, mutta vain jotain pientä, kuten lehtitilauksia. Ruoan laadusta en tingi ja vaatteita en juuri ostele (paitsi kirpputoreilta joskus harvoin). Yksi suurehko meno minulla on per kuukausi, mutta se jää onneksi jossain välissä pois. Asuminen voisi olla halvempaa, sähköönkin menee tolkuttomasti, mutta noihin menoihin ei voi kovin paljon vaikuttaa. Vakuutuksiakin on kai ihmisellä hyvä olla.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Hehkuvainen ei usko, että kun tulot kasvavat, niin menotkin kasvaisivat automaattisesti yhtä paljon: ”Suuremmat tulot = suuremmat menot? Kyllä ja ei. Ihan niin masokisti en ole, että kitkuttelisin jos ei ole pakko. Mutta niin rikkaaksi en ole ruvennut, ettei kulutuksen rajoja tarvitsisi miettiä. Oikeastaan niitä rajoja onkin syytä miettiä vasta sitten kun tienaa vähän enemmän. Pienet tulot eivät jätä valinnanvaraa; kun raha ei riitä oikeastaan edes pakollisiin menoihin niin eipä juuri tarvitse miettiä mihin sen käyttäisi. Mutta kun tärkeiden juttujen jälkeen käteen jää vielä vähän hiluja, on syytä hiukan harkita mihin niitä viljelee. Olen tainnut saavuttaa oman normaalikulutukseni lakipisteen, sillä kuukausipalkasta näyttää (erityisesti yrittämättä) jäävän aina suunnilleen saman verran säästöön. Elän sellaista elämää mihin minulla on varaa.” (Mari Koo, kiitos linkistä, Joku!) Ei kommentteja.

»   Pikku Apuri esittelee budjettipohjan, jolla hänen talouttaan on jo pitkään hoidettu: ”Talouskuriin ei tarvita kalliita ohjelmia, saati valmentajia. Riittää kun sinulta löytyy tietokone, taulukkolaskentaohjelma ja säännöllinen kuri ylläpitää budjettiasi. Hyvä ilmainen toimistopaketti on esim. Libre Office, josta löytyy kaikki tarvittavat. Teet vain vastaavan kun kuvassa, (tai lataat meidän käyttämämme tästä: Budjettipohja (xls-muoto). Unohda kaikki hienostelu. Mitä monimutkaisempi, sitä suurempi riski, ettet jaksa sitä täyttää.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Liisa pohtii lasten vakuutuksia: ”Irtisanoimme lasten hoitokuluvakuutukset ennen lomille lähtöä. Aloimme eräänä iltana ynnäillä, kuinka paljon olimme maksaneet vakuutusmaksuja ja mitä olimme hyötyneet. Vuosimaksu 350€, omavastuu 100€/sairaus. Yhteensä neljän vuoden maksut 1400€, jonka aikana olemme käyneet yksityisellä lääkärillä kolmesti. Yhtenäkään kertana kulut eivät ole ylittäneet omavastuuta. Päätös oli melko yksinkertainen, jonkinlainen tapaturmavakuutus varmastikin riittää.Tiedän, että vakuutuksista ei ole suoranaisesti tarkoitus hyötyä, vaan siinä maksetaan riskin jakamisesta. Aloin kuitenkin pohtia, minkälaisessa tilanteessa vakuutus oikeasti kannattaa ottaa? Onko niin, että jos lapsella on oikeasti jotakin isompaa vaivaa, pahoja allergioita tai jatkuvia korvatulehduksia, ei terveysasemalta saava hoito riitä? Teimmekö me suuren erehdyksen, jota kadumme viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset menevät vuoden kuluttua päiväkotiin ja ovat kipeinä koko ajan?” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Jari miettii kulutusmuutoksia: ”Kerskakulutus on loppumassa. Reiskakulutus on (oma termini) ottanut sen paikan. Reiskakulutus on sitä, jossa ostetaan vain tarpeeseen, ja sekin vähä kestävän kehityksen tuotteita, lähi- ja luomuruokaa, jne. Markkinoinnissa on keksitty pitkittää omaa liiketoimintaa sillä, että paasataan interaktiivisuudesta. Kuluttaja pitää ottaa mukaan tuotteiden ja palveluiden kehittämiseen. Ihmisiä pitää osallistaa! Nyt näyttää siltä, että tuokin on ihan höpöhöpöä – se on markkinoijien oma pelastusrengas, josta alkaa ilma tyhjetä. Ns. “laiva ulapalla ilman ankkuria” -fiilis johtuu siitä, ettei tiedä mitä varten tekee enää rahaa? Kun ei osta turhaa, eikä säästä isompaan asuntoon, raha kertyy tileille. Yksi vaihtoehto on työn määrän vähentäminen = vähempi käteen jäävä raha. Sekin on outoa. Jos lukee kirjaa klo 12.45 tiistaina, kun muut ovat töissä, luterilainen omatunto ei jätä rauhaan: “luuseri, sulta loppuu kohta kaikki työ”, “mahdatko enää mitään osatakaan?”.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Lauri kirjoittaa rahasta ja onnellisuudesta: ”Koko kohkaaminen tuloeroista ja rahan jakautumisesta johtaa poliittisen päätöksenteon sivuraiteelle. Keskustelu suhteellisesta köyhyydestä ja tuloeroista on ihan päätön, koska juuri tämä keskustelu antaa näille ilmiöille ylipäätään käyttövoimaa. Jos keskittyisimme siihen, miten ihmiset voivat hyvin, ei tuloeroilla olisi pätkän vertaa merkitystä – kunhan kaikilla olisi riittävät resurssit. Ja esimerkiksi Suomessa lähes kaikilla on. Vaikka “miljoona suomalaista elää köyhyydessä”, koskee näistä absoluuttinen köyhyys vain mikroskooppista murto-osaa. Toisin sanoen, joka ikisellä suomalaisella on käytännössä riittävät resurssit hyvään elämään. Ongelmana on, että kun resursseja vertaillaan naapurin resursseihin, häämöttää hyvä elämä poissaolollaan.” (Mari Koo) 2 kommenttia.

»   Leo Stranius on lukenut Nordean avainasiakkaille tarkoitettua asiakaslehteä ja ihmettelee juttuja sijoittamisen ja vaurastumisen merkityksestä: ”Yhtä asiaa en vain ymmärrä. Miksi ihmeessä ja mitä varten minun pitäisi vaurastua? Mielestäni nykyinen elintasoni on jo aivan riittävä? Voisin myös kuvitella, että Nordean avainasiakkaat ovat vähintäänkin kohtalaisessa taloudellisessa tilanteessa. Ihmisten hyvinvoinnista tunnetusti vain pieni osa on riippuvaista taloudellisesta vauraudesta. Mieluimmin panostan siihen, että voin tehdä mielekkäitä asioita juuri nyt, kartuttaa rahan sijaan osaamistani sekä pitää huolta omasta jaksamisesta, terveydestä ja ihmissuhteista.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Nollavaimo on ilahtunut uudesta BaByliss-hiustenleikkuukoneesta: ”Hieno vekotin ! Kyllä on kymmenessä vuodessa tekniikka kehittynyt ja muotokin uudistunut virtaviivaisemmaksi. Jatkossa on taas helppo leikata hiuksia ja edulliseksikin se tulee, kun kone ei maksanut kuin yhden parturikäynnin verran: 23 euroa. Joku näppärä voisi nyt laskea, kuinka paljon on pelimerkkejä säästynyt, kun Isompi on käynyt vain kerran elämässään ’oikeassa’ parturissa ja Pienin ei kertaakaan. Pitkä penni se kumminkin on. Tiistaina Isompi ihmetteli, kun koulukaverinsa ”juoksevat koko ajan parturissa”. Hän antaa mielellään meikäläisen leikata hiuksensa. Ei tarvitse lähteä erikseen ’juoksemaan parturiin’ ja saa sellaisen kuin haluaa eli lyhyen tukan. Ja tähän loppuun tiedoksi, että olen ns. itseoppinut parturi. Harjoittelemalla ja kokeilemalla olen oppinut leikkaamaan muunkinlaisia malleja kuin se millin siili.” (Mari Koo, kiitos linkistä Kaisa K:lle: tekstissä kehutaan myös mm. Riekerin sandaalit ja Guess-rannekello) Ei kommentteja.

»   Leipää ja sirkushuveja kerää tietoa pienelle budjetille sopivista helsinkiläismeiningeistä, kuten vaihtopiireistä, kirpputoreista, edullisista ravintoloista ja halvoista tapahtumista: ”Leipää ja Sirkushuveja -sivuston ideana on tarjota helsinkiläisille vinkkejä ja linkkejä vähemmän kuluttavaan elämäntapaan, sekä arkeen että juhlaan. Tarve tai halu selvitä pienellä rahalla voi johtua eri syistä : olosuhteiden pakosta – tilapäisestä tai pidempikestoisesta – säästöprojektista tai elämäntapavalinnasta, jolla tavoitellaan ekologisuutta tai vapautta kulutuskeskeisestä elämäntavasta.” (Mari Koo, kiitos linkkivinkistä Raisalle) Ei kommentteja.

»   Marginaalin Jani harmittelee käteisen käyttämisen vaikeutta: ”Olen käyt­tä­nyt käteistä nyt olo­suh­tei­den pakosta muu­ta­man päi­vän. Onpa se han­ka­laa! Ei nyt niin han­ka­laa etteikö sii­hen tot­tuisi, jos kort­tia ei yhtäk­kiä enää olisi, mutta vihe­liäistä las­kes­kella ensin että miten pal­jon ostok­set suun­nil­leen tule­vat teke­mään, ja sit­ten lopul­li­sen sum­man jäl­keen että mitkä sete­lit ja koli­kot pitää valita. Jäl­kim­mäistä ongel­maa ei tie­ten­kään sil­loin ole, kun on vain iso seteli joka riit­tää. Mutta ent­ro­pia hajot­taa suu­ret sete­lit pikku hiluiksi, joista iso­jen sum­mien kokoon kää­ri­mi­nen on hikistä hom­maa kas­salla, kun jono perässä kas­vaa. Ei se kai­killa tie­ten­kään tee­tätä vai­keuk­sia. Toi­set tun­tu­vat suo­ras­taan naut­ti­van siitä kun saa­vat mah­dol­li­sim­man kauan ton­kia lom­pak­koa siinä mak­saes­saan. Minusta vain minun ainut vel­vol­li­suu­teni asiak­kaana kas­salla on suo­riu­tua mak­sa­mi­sesta mah­dol­li­sim­man nopeasti, jotta jono liik­kuisi.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

Mitä häät maksavat ja kuka ne maksaa?

keskiviikko 4. toukokuuta 2011 klo 13.03 kirjoittajana Mari Koo

Oman naimisiinmenon myötä olen koettanut hieman selvitellä suomalaisten häiden budjetteja. Häät.fi -sivuilla hääsuunnittelija sanoo suomalaisten häiden budjetin olevan keskimäärin 5 000 – 8 000 euroa. Talouselämän juttu huhtikuun lopulta kertoo häiden keskihinnaksi 7 000 – 10 000 euroa. City.fi:n jutussa vuodelta 2004 hääsuunnittelija väittää budjetiksi keskimäärin jopa kymppitonnia. Naimisiin.infon esimerkkibudjetissa sadan hengen häihin on upotettu 18 000 euroa (sisältää mm. 2 500 euron arvoiset sormukset ja yli tonnin morsiuspuvun).

Keskustelupalstoilla hääbudjeteista vaihdetaan paljon kommentteja. Ongelmana on tosin se, että osa jättää laskelmista pois esimerkiksi häämatkan ja joku taas morsiuspuvun.

Erilaisia häälehtien kyselyitä budjeteista ei voi pitää täysin luotettavina, väittää Paul Bradshaw. Tämä brittimies on perehtynyt You & Your Wedding -lehden kyselyyn, jonka mukaan englantilaiset häät maksaisivat yleensä noin 20 000 puntaa. Bradshaw’n mukaan kysely on toteutettu lehden omalle lukijakunnalle, jota ei voi pitää luotettavana otantana kaikista häitään järjestävistä. Bradshaw arvioi, että näin ollen hääbudjetit olisivat oikeasti merkittävästi pienempiä eli lähempänä 10 000 puntaa. (Bradshaw’n tekstin löysin BBC:n More or Less -ohjelman kautta, jonka taasen kuuntelin Kaisa K:n vinkistä).

Olettaisin, että Suomessa budjeteista helpoiten keskustelevat ne, jotka ovat kiinnostuneimpia häidensä järjestelyistä. Heillä ehkä myös rahaa menee enemmän, joten voi olla, että keskusteluja seurailemalla ei saa ihan oikeaa käsitystä keskimääräisistä hääkustannuksista.

Eniten rahaa yleensä vie tarjoilu eli ruuat ja juomat. Mahdollinen juhlapaikan vuokra voi lohkaista oman osansa. Lisäksi tulevat, juhlien ja parin toiveiden mukaan vaihdellen, esimerkiksi kutsut, kuvaukset, puvut, kampaus ja meikki, sormukset, hääkuljetukset, matkat, majoitukset, koristelut, kukat.

Netistä löytyy tietysti myös keskusteluja siitä, miten säästää hääbudjeteissa. Yleinen vinkki on, että tehkää mahdollisimman paljon itse tai pyytäkää sukulaisia ja ystäviä auttamaan.

Minusta ajallekin pitäisi laskea jokin arvo, sekä omalle että lähipiirin. Eihän siinä mitään, jos ihmiset osallistuvat järjestelyihin mielellään, mutta voi olla ikävää, jos leipoo kakkuja ja pikkuleipiä monta päivää ennen juhlaa tai vieras joutuu esimerkiksi tarjoilutehtäviin puoleksi päiväksi sen sijaan, että saisi nauttia juhlista.

Toinen säästövinkki taitaa olla se, ettei kaikkea tarvitse ostaa, eikä etenkään uutena. Pukuja voi löytää halvalla käytettynä tai vuokrattuna. Koristeiden ei välttämättä tarvitse olla kalliita tai kukka-asetelmien huikean näyttäviä.

Lisäksi usein neuvotaan karsimaan vierasmäärää (pienet juhlat ovat aina edullisemmat kuin suuret) tai muuttamaan ainakin osa juomatarjoilusta maksulliseksi. Myös häiden ajankohta vaikuttaa hintaan: talvella esimerkiksi juhlapaikat ovat usein edullisempia kuin kesällä.

Charlotta laskee omaa hääbudjettiaan:

”Olen laskeskellut netistä löytyvien valmispohjien avulla raakaversiota rahamenekistä noin 115 vieraalle ja todellisuus on se, että lopputulos on aina ollut 10 000 euron kieppeillä. Ja tuohon ei kuulu häämatkaa… Suurin kulu on aina ollut ruoka ja alkoholi. Seuraavaksi suurimmat menoerät ovat sormus ja morsiamen hääpuku. Osa kuluista on karsittavissa joko ideoimalla tai kylmästi jättämällä pois, mutta osa kuluista taas on ja pysyy vakiona vaikka mitä tekisi (esim. kampaus ja meikki). Kokeilin kerran karsia myös vieraslistaa niin, että jätin pois henkilöt joita emme molemmat tunne ja henkilöt joita emme oikeasti halua häihin (emme siis kutsuisi vain ”velvollisuudesta”). Lisäksi karsin muita kuluja ja summaksi sain noin 8 000 euroa. ”

On tietysti hyvä muistaa, että naimisiin pääsee ilmaiseksi. Se, mikä maksaa, on nimenomaan juhlinta.

Jos joku tietää jonkun tutkimuksen häiden hinnoista, niin saa vinkata. Lisäksi tietysti kiinnostaa se, kuka ja miten häät maksetaan. Osa hääpareista maksaa itse kaiken säästöillään tai lainalla. Osa (kuten minä, yli kolmikymppisyydestäni huolimatta) saavat rahallista avustusta vanhemmiltaan. Keskustelua aiheesta on esimerkiksi Naimisiin.infossa.

(Kuva: Sam Fam/Flickr)

»   Mimir on käytettävissä olevan varallisuutensa kasvun myötä todennut, ettei ole pakko haluta uutta: ”Lisäksi tajusin jossain vaiheessa, että ”en tarvitse tätä” ja ”vanha on vielä ihan hyvä” ovat edelleen relevantteja syitä jättää ostamatta. Ne eivät ole vain selityksiä, joita käyttää, koska ei ole varaa. Kun köyhyys käy voimille, alkaa tuntua, että käyttää vanhoja tavaroita, jotka ovat ”ihan hyviä”, vain siksi, ettei ole varaa uuteen. Ajattelee, että oikeasti haluaisi uuden. Nyt olen huomannut, ettei minun ole pakko haluta uutta. Mainoksia lukiessa en ajattele ”voisin haluta tuollaisen” vaan ”onneksi ei tarvitse ostaa kaikkea”. Olen siis pääsemässä oman kulutukseni ohjaksiin, kun ensin köyhänä ollessa tuntui, etten voi tehdä mitään, ja sitten rikastuessa tuntui, että nyt pitää sitten tehdä kaikkea, mitä on ajatellut voivansa haluta.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Mymskä ei koe olevansa köyhä, vaikka taulukoiden mukaan hän sitä on: ”Omat tuloni (työkyvyttömyyseläke, joka on määräytynyt kokonaisen kolmen työvuoden perusteella…) ovat hyvin pienet. Jos katsoo mitä tahansa taulukoita tai artikkeleita, joissa puhutaan kohtuullisista tuloista tai suhteellisesta köyhyydestä tai mistä tahansa, missä talotasot on laitettu ryhmiin, ei omilla summillani usein kohota edes sinne ensimmäiseen luokkaan. Työtä tekevänä olin pienituloinen ja näin eläkeläisenä olen jossain senkin alapuolella. Toki minulla on kulutuskin paljon pienempää, ja jossain määrin hyödyn eläkeläisille tarkoitetuista tuista ja alennuksista. Mutta silti… Hassua nimittäin on se, että en ollenkaan koe olevani köyhä. Ei minulla tietenkään ole millä rajattomasti mellestää, mutta tulen omasta mielestäni oikein hyvin toimeen. Minä olen niellyt (toki jossain vaiheessa rajusti yökkien) sen totuuden, että kaikkea ei voi saada. Pihistän jossain kohdassa, jotta voin löysätä siinä mieluisemmassa. Pitää vain päättää, mikä on juuri minulle se tärkeä. Minulla on kaikkea mitä tarvitsen, syön hyvin (vähän liiankin) ja laskut maksan ajallaan. Oikeastaan mistään ei tarvitse tinkiä, mutta saattaa olla Siperian opettamaa, että olen älyttömän vähään tyytyväinen, vaikka olen enemmän huikentelevaisuuteen taipuvainen kuin nöyrä ja vaatimaton. Pohjan kautta kun on ruopaissut ja sieltä lujaa ponnistanut pintaan, on ihan tyytyväinen, kun edes ilma kulkee. Ihmettelen vaan, että missä vaiheessa minusta muka on sukeutunut näinkin taitava näissä talousasioissa? Silloin, kun olin töissä, valitin aina, ettei minulla ole rahaa mihinkään, ja nyt kun sitten pitäisi olla surkeaakin surkeampi (köyhä ja sairas) oikein nolostun välillä, kun en keksi raha-asioista valittamista. Tuntuu ihan siltä, kuin minulla ei olisi oikeutta olla näin tyytyväinen ja huoleton. Pitäisi liittyä siihen valtavaan ja äänekkääseen joukkoon, jolla on säännölliset ja ihan riittävät tuloit, mutta ei koskaan tarpeeksi rahaa.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Veloena matkailee Intiassa ja kirjoittaa tinkimisestä: ”Olen itsekin huomannut, että jos kaupungissa on supermarket, jossa ruoan hinnat on präntätty hyllynlaitaan, suosin sitä paljon mieluummin kuin katukauppiaita ja kauppahalleja, joissa hinnat ovat myyjän päässä ja suhteessa asiakkaan kuviteltuun ostovoimaan. Valkoisen ihon ostovoima taas kuvitellaan täällä aivan oikein kohtuuttomaksi paikalliseen tasoon nähden. Ja hinnat sanotaan siitä vielä paljon, paljon yläkanttiin, koska asiakkaan odotetaan kuluttavan aikaa tinkaamiseen. Miten sinä jaksat tinkimistä, kysyy yksi matkaystävä, joka tilittää samaan hengenvetoon olevansa aivan lopussa sen kanssa, että joka ikisessä ostossa on rähistävä, osoitettava mieltä ja lopuksi teeskenneltävä, ettei tarjottu palvelu kiinnostakaan, ja jos huonosti käy, laputettava sen jälkeen seuraavan vastaavan kauppiaan luo ja toistettava näytelmä. Hämmästyn kysymystä ja toisen käsinkosketeltavaa ahdistusta. En minä tinkaa, vastaan. Yksinkertaisesti kieltäydyn siihen menemisestä. Tuntuu, että osalta täällä matkustavista katoaa suhteellisuudentaju siihen, millaisia summia tingaten voisi saavuttaa. Laskeskelimme huviksemme, ystävän kysymyksen liikkeelle tönäiseminä, paljonko olisimme voineet säästää täällä tingaten. Arvio oli parikymmentä euroa. Ja olemme matkanneet yli kuukauden. Asiat eivät täällä ole kovin hintavia valkoisen ihon verolla korotettuinakaan. Niinpä olemme huvittuneina maksaneet tuplahinnan ananaksesta tai mosambeista. Meille se ei oikeasti ole juuri mitään, myyjälle iso potti. Olen itse vielä ajatellut sitä päiväsakkotyyliin: kun tienaa enemmän, on varaa maksaa enemmän ruoistaan, ja sitäkin voidaan pitää oikeudenmukaisena järjestelynä.” (Mari Koo) 5 kommenttia.

»   Susanna Ahonen kirjoittaa elämänmuutoksestaan: ”Kymmenen vuotta sitten olin tiukasti punavihreä aatteen nainen. Kuljin polkupyörällä kesät talvet, en omistanut autoa enkä asuntoa. Ostin kaikki vaatteet ja vempaimet kirpputoreilta ja halveksin porvarillista elämäntapaa. Kirjoitin Kansan Uutisiin kireitä kolumneja tuttavistani, jotka ostivat rivarinpätkiä Espoosta, hankkivat lapsia ja farmariautoja ja elivät muutenkin vääränlaista elämää. Jos joku olisi tuolloin väittänyt, että muutaman vuoden kuluttua asun Luxemburgissa kotirouvana kera kahden auton, talon ja tauluteeveen, olisin nauranut itseni tärviölle. Vastaavanlainen elämäntarina ei liene harvinaisuus. Omalla kohdallani olen yrittänyt miettiä, kuinka tähän päädyin. Miten niin ehdoton varmuus voi laimentua mukavuudenhaluiseksi pragmaattisuudeksi? Koen kyllä lievästi huonoa omaatuntoa, kun lennän etelänlomalle tai ostan uutta talvitakkia Henkkamaukasta, mutta niin hiljainen koputus ei saa minua luopumaan hankkeesta. Ja koska en muuta selitystä keksi, syytän lapsiani. Käänne keskiluokkaiseen itsekeskeisyyteen tapahtui tarkalleen ottaen joulukuussa 2004, jolloin esikoiseni syntyi. Synnytyssalista mentiin autokauppaan hakemaan farmaria, johon mahtuvat vaunut, matkasänky, sitteri, syöttötuoli, kantoreppu, kuusi vaippapakettia, rinkallinen vauvanvaatteita ja kylpyamme. Joulu oli tulossa, talvi oli jeesuksen kylmä ja kotikaupunkiin oli lähdettävä mummoja tapaamaan. Junalla projekti olisi ollut mahdoton.” (Mari Koo) 4 kommenttia.

»   Tiina Kaarela muistuttaa avioliiton juridisesta puolesta: ”Avioliitto on varsinkin eron tullessa tai puolison kuollessa hyvin halpa ja käytännöllinen sopimus. Eliniän kasvaessa ihmiset solmivat yhä uusia suhteita, hankkivat yhteistä omaisuutta ja hämmästyttävän usein tekevät lapsiakin solmimatta tätä järkevää, heikompaa osapuolta suojaavaa sopimusta. Varsinkin kuusikymppisenä solmituissa suhteissa tahtovat virallistamiset unohtua – ajattelevat ehkä, että lempi aikuisiässä on noloa tai pelkäävät lasten (ja lastenlasten) reaktioita? Missä tahansa on koolla kolmisenkymmentä yli 45-vuotiasta naista, joukossa on yleensä vähintään yksi avopuolisonsa mukana asuntonsa ja veneensä tai mökkinsä menettänyt. Omaisuutta ei kirjattu yhteiseksi ja ennen niin mukavat elämänkumppanin aikuiset lapset muuttuivat yhdessä yössä ventovieraiksi vihollisiksi. He saattavat kärsiä totaalisesta dementiasta sen suhteen, mitä edesmennyt puoliso on toivonut tai mitä itse ovat luvanneet.” (Mari Koo) 1 kommentti.

»   Näkymätön tyttö vertailee sähkölaskujaan: ”Alkuvuoden sähkölasku oli viitisen euroa normaalia (kolmen kuukauden sähkö on maksanut suunnilleen saman koko sen ajan kun olen asunut täällä ja meillä laskutetaan sähkömittarin mukaan) pienempi, oletettavasti sen takia etten ole juurikaan laittanut viikolla ruokaa tänä vuonna kun olen syönyt töissä. Nyt sain seuraavan kauden laskun, se on ainakin seitsemän euroa pienempi. Oletan että se johtuu lainakoneesta.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

« vanhemmat kirjoitukset