“Sydänmerkki-tuote on tuoteryhmässään parempi valinta suolan määrän ja rasvan laadun ja määrän suhteen. Esimerkiksi vähemmän suolaa sisältävän leivän tai vähäsokerisemman jogurtin löydät nopeasti tunnuksen avulla.”

Näin kertoo Sydänmerkin nettisivu. Siksi tuntui hassulta, että ostamassani salaatissa on Sydänmerkki. Ei kai salaattien sydänystävällisyydessä voi olla eroa?

Paljastui, että hedelmien ja vihannesten suhteen merkki on hyvin avarasydäminen.

“Kaikki hedelmä- ja vihannesosaston antimet, joihin ei ole lisätty rasvaa, suolaa eikä sokeria, ovat Sydänmerkki -tuotteita. Kookosta ei suositella säännölliseen käyttöön sen sisältämän runsaan kovan rasvan vuoksi.”

Jotenkin tällainen vie pohjaa Sydänmerkiltä. Kaikki tuoreet kasvikset, juurekset ja hedelmät saisivat siis merkin. Ulkopuolelle jäisivät suolasienten ja -kurkkujen tapaiset tuotteet sekä ne kookokset.

Erilaiset merkit ovat kuluttajien tiedonsaannin kannalta usein käteviä ja auttavat valinnoissa. Mutta Sydänmerkki salaatissa sai minut vain ihmettelemään ja tuntui kovin turhalta.

Monessa muussa tuoteryhmässä Sydänmerkki sen sijaan on mainio keino välittää tietoa.

Kuningaskuluttajan nettisivuilla kysellään, miksei aikuinen saa ravintolassa tilata lastenannoksia.

Minua lastenannokset eivät kiehdo, mutta sen sijaan olen odottanut, milloin minileivokset rantautuisivat helsinkiläisiin kahviloihin.

En jaksa enkä halua syödä isoja pullia, munkkeja, muffineja ja korvapuusteja. Suklaakonvehti tai keksi on taas vähän tylsä ratkaisu (enkä erityisemmin välitä macaroneista).

Haikailen siis minileivoksia. Pari vuotta sitten Sveitsissä asuessa tykästyin pikkuruisiin tuotteisiin, joita sai ostaa esimerkiksi ruokakaupasta piknik-herkuiksi.

Olen muistaakseni nähnyt jonkun uutisen, jonka mukaan minituotteet olisivat maailmalla nousseet suosituiksi. Saisiko ne myös Suomeen? Esimerkiksi mini-Runebergejä muistelen nähneeni, mutta jättikakkujen rinnalla olisi tilaa muillekin pienille leivoksille ympäri vuoden.

Onneksi usein olen kahvilassa esimerkiksi puolisoni kanssa. Tällöin ison pullan tai kakkupalan voi jakaa. Mutta kiva olisi ottaa kaksi pientä tuotetta yhden ison sijaan.

Ja nyt saa tietysti vinkata, mikäli tietää kahviloita, joissa on kuvassa esiintyvien leivosten tyyppisiä pikkuherkkuja.

Einesruoka on taloutemme pelastus silloin, kun ei vain jaksa ja ahdi sen suuremmin kokata. Tietyt tuotteet pelastavat arjen, jos ei halua tilata alakerran pizzeriasta syömistä.

Mutta mikä sitten lasketaan einekseksi? Jos valmis vispipuuro on eines, niin onko jogurttikin? Entä pestokastike? Marinoitu tofu? Makkara?

Ilmeisesti moni mieltää eineksiksi ne tuotteet, joista saa periaatteessa aterian (ehkä hiukan tylsän, mutta kuitenkin) lisäämättä mitään. Siis esimerkiksi mikroateriat tai pakastepizzat.

Minä taas näen einekset vähän laajemmin. Siksi myös vispipuuro ja pestokastike ovat eineksiä: voisihan ne tehdä itsekin, ja välillä teenkin, mutta ostan niitä myös valmiina.

Mutta nyt niihin taloutemme einessuosikkeihin! Nämä eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä.

Pakastepinaattikeitto
Pinaattikeitto on periaatteessa helppo tehdä itsekin, mutta pakastekeitto on hyvää ja suhteellisen edullista. Eikä tarvitse pelätä samalla tavalla keiton palamista pohjaan. Näitä voi ostaa pari pakettia pakastimeen odottamaan sitä hetkeä, kun ei ole muuta syötävää. Plussaa myös hyvästä saatavuudesta.
Ainesosat:
vesi, pinaatti (11 %), maitojauhe, vehnäjauho, voi, suola, sokeri (0,5 %), rypsiöljy, stabilointiaineet (E 412, E 410)

Kasvispyörykät, Apetit (pakaste)
- Nämä pyörykät ovat hyviä, ja jos tarvitsen nopeasti jotain syötävää, niin pyörykät lämpenevät nopeasti mikrossa. Lisukkeeksi sitä, mitä sattuu löytymään (salaattia, muussia jne.). Plussaa suhteellisen hyvästä proteiinipitoisuudesta (10 %) kasvisruuaksi. Miinusta siitä, ettei näitä löydä kovin monista kaupoista.
Ainesosat:
Kasviksia 49 % (keltainen porkkana, soijapapu, vihreä paprika), perunarae (peruna, kasvirasva), vesi, rypsiöljy, sulatejuusto (juusto, maitorasva), soijaproteiini, emmentaljuusto, persilja, valkosipuli, sitruunamehu, suola, basilika, perunakuitu, sakeuttamisaineet (E461, E407a), mustapippuri. Suolapitoisuus 1,0 %

Tuorepasta
- Erityisen nopea ja helppo. Jos on sitä pestokastiketta ja/tai hyvää juustoraastetta, niin saa vielä lisää makua. Yleensä meillä on jotain juustotäytteisiä versioita.

Pakastepelmenit
- Syömme lihaa noin kerran viikossa, ja joskus liharuuaksi valikoituvat lihapelmenit. Niiden kohdalla ummistan silmäni lihan alkuperälle, vaikka muiden lihatuotteiden kohdalla syynään alkuperää. Kasvispelmeneiden täyte on lähinnä perunaa, eivätkä ne oikein minulle maistu. Pelmeneitä käytämme välillä myös keiton raaka-aineena.

Nousussa:

Quorn
- Viime viikolla testasin ensimmäistä kertaa quorn-pihvejä. Kokemus oli sen verran positiivinen, että tätä sieniproteiinipohjaista kasvistuotetta kokeillaan varmasti myös jatkossa.
Ainesosat: Mykoproteiini (Sieniproteiini) 43 %, vesi, sipuli, teksturoitu vehnäproteiini (vehnägluteeni, vehnätärkkelys, vehnäjauho, hyytelöimisaine: natriumalginaatti, väri: sokerikulööri), maitoproteiini, aromi, hydratoitu kananmunanvalkuainen (lattiakanojen munista), rapsiöljy, paahdettu ohramallasuute, tapiokatärkkelys.

Nyt olisi tietysti kiinnostavaa kuulla myös muiden einessuosikeista sekä siitä, mikä on eines ja mikä ei.

Sain joululahjaksi Matleena Lahden Luomuruokaa lapselle -kirjan. Se on osoittautunut mainioksi: kirja kertoo perusteet lapsen ruokailuun ja lisäksi siinä on runsaasti ohjeita, joista monet kelpaavat koko perheen syötäviksi (etenkin, kun lisämaustaa vanhempien annokset). Eli ohjeita varmasti hyödynnetään senkin jälkeen, kun lapsi ei ole enää vauva.

Myönnän, että ensin ajattelin vauvaruokakirjan vähän tarpeettomaksi. Kai sitä nyt mössöjä osaa tehdä ilman erillistä keittokirjaa?

Mutta todellisuudessa olen lukenut teosta paljon ja kokeillut nyt reilun kahdeksan kuukauden ikäiselle lapselleni useita ohjeita. En ehkä olisi ilman kirjaa kokeillut tehdä lapselle mm. puolukkavispipuuroa tai kikhernepihvejä.

Tietysti vauvan ruokailun aloittamiseen saa neuvoja niin neuvolasta kuin netistä. Mutta on kätevää, kun yhdestä kirjasta voi tarkistaa, mitkä ovat kiellettyjä raaka-aineita alle 1-vuotiaalle tai minkä ikäiselle voi tarjota tofua, makaronia tai linssejä. Tai miten paljon proteiinipitoista raaka-ainetta lapsi tarvitsee yhdellä aterialla tai millaisia mausteita lapsen ruokaan voi laittaa. Tai millaisella päivärytmillä voisi syöttää kahdeksan kuukauden ikäistä lasta.

Pidän kirjassa myös siitä, että monissa ohjeissa neuvotaan, kuinka yhtä ohjetta voi muokata eri tavoin tai kuinka ruokajämiä, kuten puuroa, voi hyödyntää.

Kirjassa on lisäksi hyviä kuvia ja se näyttää muutenkin houkuttelevalta. Lisäksi lopusta löytyy toimiva hakemisto.

Kirjan nimessä puhutaan luomusta, mutta luomua ei ylikorosteta. Sinällään kyseessä on ennen kaikkea vauvanruokailuun ja -ruokiin opastava teos.

En varsinaisesti vastusta kaupan purkkiruokia, mutta meillä niitä ei ole vielä käytetty. Sen verran hyviä vinkkejä Lahti tarjoaa kirjassaan, ja olen kokenut lapsen ruokien valmistamisen vaivattomaksi.

Kun kerran me vanhemmat kokkaamme itsellemme hyvistä raaka-aineista, niin siinä sivussa sapuskat valmistuvat myös vauvalle.

Olettaisin, että näin säästyy myös rahaa. Pakastin on tietysti erittäin tärkeä, jotta voi tehdä varastoon erilaisia soseita ja sapuskoita.

Jos ohjeissa olisi vielä mukana arvio valmistusajasta, niin se helpottaisi ruuanlaittosuunnitelmia lapsiperheessä. Joissakin ohjeissa on myös suurpiirteisempiä “Paista kullanruskeaksi” -tyyppisiä lausuntoja, jotka mieluiten lukisin muodossa “Paista kullanruskeiksi n. 15 minuutissa”. Tämäkin siksi, että se helpottaisi ruuanlaiton viemän ajan arviointia.

Luomuruokaa lapselle -kirjaan liittyy myös samanniminen blogi.

“Aitoa basilikaa!”
Juha Aaltonen julkaisi helmikuussa Twitterissä kuvan, jonka oli napannut jostakin eineksestä.
“Einesten markkinointi aina kivasti kömmähtelee. Onks ennen käytetty väärennettyä basilikaa?”, Aaltonen twiittasi.

Aito tuntuu tunkeutuneet vähän kaikkialle elintarvikkeisiin. Se voi myös tarkoittaa monia eri seikkoja: makua (“Aito marjainen maku”), alkuperää (“Aitoja karjalanpiirakoita Itä-Suomesta”), lisäaineettomuutta (“Runebergintortut aidolla rommilla”), perinteitä (“Aito ja alkuperäinen hernekeitto”). Tai mitä nyt sitten positiiviselta kalskahtavaan aitoon halutaan mielikuvissa liittää.

Koska kaikki on nyt niin aitoa, niin sanasta on mennyt maku.

Eikä se väitetty aitous välttämättä edes paranna makua: esimerkiksi nuo mainitsemani aidolla rommilla maustetut runebergintortut olivat perustorttuja, joissa se rommi ei edes maistunut. Olisiko siis parempi käyttää jotakin esanssia, joka maistuisi, kuin väkisin laittaa joukkoon aitoa, jota ei erota?

Ylipäätään tietysti elintarvikemarkkinoinnoin lausahduksiin tunnetusti kannattaa suhtautua kriittisesti. Se, että lihapiirakkapaketissa lukee “runsaskuituinen” ja “lisäaineeton”, ei vielä tarkoita, että lihapiirakat olisivat erityisen terveellistä ruokaa.

Pari kuukautta sitten ostin lastani ajatellen Piltti-puuroa. Vauva oli aloittamassa ruokien maistelua, ja ajattelin, että tuollainen päärynä-mustikkapuuro on vaivaton valmistettava vaikka parinkin lusikallisen verran.

Kotona syynäsin tarkemmin paketin tuoteselostetta. Kuivattua mustikkaa kerrottiin olevan 0,3 prosenttia. Päärynä oli luonnollisesti päärynämehua.

Lähetin Piltin asiakaspalveluun eli Nestlelle kysymyksen, jossa tiedustelin, millaista määrää tuoreita mustikoita paketin kuivatun mustikkajauheen määrä vastaa. Samalla tiedustelin myös päärynämäärää.

Vastauksessa valistettiin ensin Piltin tuotteiden laadusta ja muuta liirumlaarumia. Sitten kerrottiin (lihavointi omani):

“Tuotekehityksessä on tarkkaan mietitty, minkä verran kuivattuja mustikoita lisätään, jotta puuroon tulee sopivan mustikkainen mutta mieto pienen lapsen maailmaan sopiva maku. Päärynämehutiivistettä on käytetty antamaan tuotteeseen makeutta. Koska reseptiikka kuuluu yrityssalaisuuden piiriin, emme valitettavasti voi antaa tämän tarkempia tietoja.“

Hämmästyin, sillä kyllähän tuon mustikkamäärän arviointi on silkkaa matematiikkaa. Lähetin asiakaspalveluun vastauksen, jossa ihmettelin saamaani viestiä ja esitin omat laskelmani mustikan määrästä.

240 gramman pakkauksesta on 0,3 prosenttia mustikkajauhetta.
Tämä tarkoittaa 0,72 grammaa mustikkajauhetta.

Esimerkiksi Berryfect-marjajauheiden nettisivuilla kerrotaan, että 1 teelusikallinen marjajauhetta vastaa noin desilitraa tuoreita marjoja. Samoin kerrotaan, että yksi 70 gramman jauhepakkaus sisältää reilun litran tuoreita marjoja. 0,7 grammaa olisi siis reilut 0,1 desiä.

Näin ollen koko Piltti-puuropaketissa on korkeintaan ruokalusikallisen (15 ml) verran tuoreita mustikoita. Jos siis laskin oikein.

Piltin asiakaspalvelu ei halunnut kommentoida laskelmaani. Sen sijaan minulle kerrottiin vauvojen ruokasuosituksista (joita en kysynyt) ja todettiin vastauksena pakkauksen nimen ja tuotesisällön vastaavuuteen:

“Kuten aiemmin kerroin, pakkauslainsäädännön mukaisesti pakkaus kuvailee sitä makumaailmaa, minkä tyyppisestä tuotteesta on kyse.”

Kun tuo ruokalusikallinen tuoreita mustikoita jaetaan esimerkiksi paketin ohjeen mukaan tehtyihin annoksiin (30 grammaa jauhetta/annos) eli noin kahdeksaan puuroon, niin eipä kovin montaa mustikkaa per annos lapsen ruokaan päädy.

En tietysti toivonutkaan, että mustikkaa olisi oikeasti merkittävää määrää. Mutta olisin toivonut, että Piltin asiakaspalvelu olisi vaivautunut vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseeni. Nyt siellä vetäydyttiin reseptiikan taakse.

Jos asiakaspalvelu olisi kertonut mustikan määrän, niin sitten en olisi ärsyyntynyt tällä tavoin.

Ja kuten voi arvata, niin en nyt halua ostaa Piltti-tuotteita.

Ylipäätään vauvoille ei ole tietenkään tarpeellista ostaa noita kalliita puurojauheita. Pienellekin vauvalle voi tehdä puuron perushiutaleista ja tarvittaessa sileyttää sen vaikka sauvasekoittajalla. (Mutta olin siis laiska ja ajattelin valmiin vauvapuuron olevan helppo ratkaisu, kun kaikki muut ruuat on lapselle sentään toistaiseksi jaksettu kokata.)

Eikä siis etenkään kannata ostaa mitään marja- tai hedelmämaustettuja, koska ne määrät taitavat olla niin olemattomia ja lähinnä mielikuvamakuja. On kuitenkin eri asia käyttää mausteena jotain oikeaa maustetta, kuten kanelia, kuin mustikkaa.

Marjajauhe on tietysti todella kätevä keino lisätä marja-annosta niin omaan kuin lapsen ruokaan. Mutta siis marjajauheet jauheina tai marjat marjoina ja puurot puuroina: marjajauheet ovat epäilemättä elintarviketeollisuudelle kallis raaka-aine verrattuna moneen muuhun, joten ei niitä tietenkään käytetä kuin nimellisesti.

Jos joku toteaa minun laskeneen marjamäärän väärin, niin olen kiitollinen tiedosta!

Kuva: Sparkleice, Flickr

Brittiläisena hevosenlihakohuna alkanut ruokateollisuuden kaivelu on paisunut mehukkaaksi kuin täydellinen pihvi.

Vielä jokin hetki sitten vakuuteltiin, että meillä Suomessa kaikki sujuu mallikkaasti ja taustat tiedetään. Nyt sitten sieltä sun täältä on tullut ilmi, että suomalainen ei olekaan suomalaista tai pakkauksessa ei luekaan sitä kaikkea, mitä pitäisi. Tai että omia virheitä yritetään pitää pimennossa.

Tämän jälkeen on yhä vaikeampi luottaa siihen, että kaikilla toimijoilla olisi puhtaat jauhot pusseissaan tai jauhelihat vakuumipakkauksissaan.

Mutta näppärästi monet elintarvikealan toimijat ja myös osa muista keskusteluun osallistuneista kääntää kaiken loppujen lopuksi kuluttajien syyksi.

“Kuluttajat vain tuijottavat hintaa. Siitä tämä kaikki itse asiassa johtuu, sen vuoksi joudutaan teollisuudessa tekemään sitä sun tätä. Kuluttajien pitäisi äänestää ostopäätöksillään.”

Ylläolevaa lainausta ei liene kukaan suoraan sanonut. Mutta aika moni (mukaanlukien kuluttajajärjestöt) on tavalla tai toisella kieputtanut toimintaa kuluttajien vastuulle.

Esimerkiksi Elintarviketeollisuusliiton toimialajohtaja kirjoittaa, miten vaikeaa on tuoda alkuperämerkintöjä tuotteisiin ja kysyy: “Onko kuluttaja valmis maksamaan tämän ruuan hinnassa?”

Miksiköhän kuluttajista on tullut niin hinnan mukaan toimivia? Elintarviketeollisuus ei näytä myöntävän, että he itse olisivat voineet jotenkin vaikuttaa tähän ajattelumalliin. Tai että teollisuus ja kauppa pystyisivät vaikuttamaan hinta-ajatteluun jatkossakaan.

Tai että kaiken takana voisi olla teollisuuden ja kaupan halu tehdä yhä suurempia voittoja.

Guardianin artikkelissa todetaan mm. se seikka, että eniten mainostetaan pitkälle jalostettuja tuotteita, joissa on teollisuudelle ja kaupalle hyvät katteet. Olisiko tällä mitään tekemistä kuluttajien hintalappujen syynäämisen kanssa?

Tai kuten Jouko Rönkkö kirjoittaa:

“Onko laadun vertaaminen kenties liian vaikeaa? Ehkä. Helppoa sen sijaan näyttää olevan laadun täydellinen unohtaminen ja tuotteiden vertailu pelkän hinnan perusteella.
Tiedotusvälineet keskittyvät hintoihin, kuluttaja hakee halpaa, ja kauppa hankkii sitä mitä uskoo kuluttajan haluavan. Tällaisissa olosuhteissa on vaikea tuottaa hyvää ja turvallista.”

Olisiko aika lopettaa itkeminen “Mut kun kuluttajat!” ja patistaminen “Kysykää, pyytäkää ja ottakaa selvää, kuluttajat”? Olisiko sen sijaan aika tehdä kunnolla muutoksia elintarviketuotantoon?

Ja kyllä kuluttaja voi tietysti äänestää ostopäätöksellään tai kysyä lisätietoja. Mutta vastuun kaataminen kuluttajan niskaan ja kuluttajien syyllistäminen on tyhmää.

Ulkomaisten superfoodien suurin hehkutus taitaa jo pitkälti olla mennyttä. Mutta törmäsin Heidi Kärkkäisen opinnäytetyöhön, jossa oli vertailtu muutamia ulkomaalaisia superfoodeja ja niiden suomalaisia vastineita.

Jos siis joku vielä suuresti kehuu sprirulinaa, gojia tai maca-juurta, niin vastaiskuna voi kehua nokkosta, mustikkaa, lanttua ja parsakaalia.

Tiivistelmässä kerrottiin oleellisimmat tulokset:

“Nokkosen ravintoainepitoisuus oli huomattavasti suurempi kuin ulkomailta tuodun spirulina-levän. Hampun- ja pellavansiemenen ravintoainepitoisuudet olivat samanlaiset. Mustikan ja goji-marjan vertailussa selvisi, että kuivattu mustikka ovat ravintoainepitoisuudeltaan samanlaisia goji-marjan kanssa. Kuivatun maca-juuren vertailussa lanttu ja parsakaali olisivat kuivattuina ravinteikkaampia kuin maca. Suomalaisia ja ulkomaisia superfoodeja verrattiin myös kilohintojen perusteella. Tuontielintarvikkeet olivat lähes kaikki kalliimpia kuin kotimaiset vastineet, sillä esimerkiksi nokkosta ja mustikkaa saa Suomessa ilmaiseksi pienellä vaivannäöllä.”