“Suomalaisten vaateyhtiöiden hankinnat kaikkein heikoimpien työolojen maista ovat parissa kolmessa vuodessa selvästi lisääntyneet, mutta yhtiöiden vastuullisuusvalvonta ei ole vastaavasti tehostunut. Yksi kyselyyn vastanneista yrityksistä on hankkinut vaatteita sotilasjuntan hallitsemasta Burmasta, toinen ilmoittaa harkitsevansa vaatteiden teettämistä Pohjois-Koreassa.”

Näin kerrotaan Finnwatchin tekemässä raportissa, joka julkistettiin tänään. Kyselytutkimus kattaa 28 yritystä, jotka myyvät Suomessa vaatteita tai urheiluvaatteita ja –välineitä. Vastaava kysely oli toteutettu myös vuosina 2006 ja 2007.

“Edistystä on tapahtunut vain vähän tai ei ollenkaan, raportissa päätellään. Useimmilla kyselyyn vastanneilla yrityksillä on kyllä käytössään yhteiskuntavastuun ohjeisto, jota parin yhtiön tapauksessa on myös kehitetty kattavampaan suuntaan. Ohjeiston toteutus ja sen valvonta on kuitenkin yhä erittäin puutteellista, raportin tekijä päättelee.”

13 kotimaisesta vaateyhtiöstä kymmenen ilmoittaa, ettei niillä edelleenkään ole käytössä minkäänlaista vastuullisuusvalvontaa tai että tarkastukset hoidetaan laadunvalvonnan yhteydessä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vaatteiden tekijöiden työoloja ole uskottavalla tavalla valvottu.

Urheilualan 11 yhtiöstä ulkopuolisia tarkastuksia käyttää vain yksi eli Amer Sports, joka ei kuitenkaan kerro tarkastusten tuloksista. Toisin kuin useat muut kansainväliset urheiluyhtiöt Amer ei myöskään ole julkistanut hankintaketjuaan.

Tavaratalot ja marketketjut ovat hoitaneet vastuuvalvontansa liittymällä yritysten eettiseen BSCI-järjestelmään. Se tekee tehdastarkastuksia yritysten yhteiseen käyttöön. Suomalaisyhtiöistä BSCI-järjestelmän edelläkävijöitä ovat Kesko, Tuko ja Stockmann. Nyt verkostoon kuuluvat yhtä lukuun ottamatta kaikki selvitykseen osallistuneet tavaratalo- ja marketketjut.

Jäsenyys ei tarkoita sitä, että läheskään kaikki jäsenyhtiölle vaatteita tuottavat tehtaat olisivat BSCI:n tarkastusten piirissä tai että ne olisivat läpäisseet tarkastuksen.”

Lisäys:

Koko raportti (pdf) FinnWatchin sivuilla.

Samalla tietysti voi mainita Puhtaat vaatteet -kampanjan alkamisen, löytyy myös Facebook-ryhmä.

pni kommentoi jälleen esiinnousutta keskustelua siitä, missä menee hyvätuloisen raja:

“Syyskuussa pienituloinen tarkoitti alle 3000 euron kuukausittaista palkkapussia. Nyt rikas on se, jonka palkkatulot ovat yli 3760 euroa kuussa.

Aika pieneen väliin on keskituloiset tungettu. Voisi melkein kuvitella poliittisen koneiston ajattelevan mustavalkoisesti: jos et ole rikas, olet pienituloinen.”

Koska se pienituloisuuden määritelmä hämmentää ja herättää keskustelua, niin tässä Tilastokeskuksen määritelmä suomalaiselle pienituloiselle (luvut vuodelta 2007):

“Pienituloisuus määritellään kotitalouksien kulutusyksikköä kohti lasketun käytettävissä olevan vuositulon perusteella : talous luokitellaan pienituloiseksi, jos sen tulot ovat jääneet vähäisemmiksi kuin 60 prosenttia kaikkien kotitalouksien tulojen mediaanista. Tällä tavoin määritelty pienituloisuuden yläraja oli noin 13 100 euroa yhden henkilön kotitaloudessa vuonna 2007.”

Pienituloisuuden rajan historialliseen kehitykseen voi tutustua Tilastokeskuksen taulukon perusteella. Esimerkiksi vuonna 1966 pienituloisiksi määriteltiin 18 prosenttia suomalaisista, 8,3 prosenttia vuonna 1988 ja vuonna 2007 luku oli 13,5 prosenttia.

Lisäksi Tilastokeskus tarjoaa taulukon mm. kokopäiväisten palkkatuloista sukupuolen ja iän mukaan. Vuosipalkan keskiarvo vuonna 2007 oli noin 36 000 euroa.

Toisaalla sitten voi tarkistaa, miten rikas tai köyhä on verrattuna maailman väestöön. Itse kuulun rikkaimpaan viiteen prosenttiin.

Me Naiset ja OP-Pohjola olivat teettäneet kyselyn naisten rahankäytöstä. Sen perusteella naiset jaettiin neljään ryhmään.

Järkevä suunnittelija

• 25 prosenttia naisista.
• Järkevä ja suunnitelmallinen: säästää säännöllisesti ja pitää tilillään aina tietyn vähimmäissumman.
• Keskimääräistä useammin yhteinen tili puolison kanssa.
• Pitää sijoittamista jännittävänä. Keskustelee raha-asioista puolison kanssa.

Aktiivinen menestyjä

• 23 prosenttia naisista.
• Hoitaa raha-asioitaan ja seuraa taloutta aktiivisesti.
• Rahaa jää säästöön keskimääräistä enemmän. Sijoittaa rahojaan säännöllisesti.
• Keskustelee raha-asioista sekä puolison että ystävien kanssa.

Mukavuudenhaluinen

• 28 prosenttia naisista.
• Ajattelee talousasioita vain raha-pulassa eikä mielellään keskustele rahasta.
• Puoliso hoitaa usein perheen raha- ja pankkiasiat.
• Tietää raha-asioista vähän. Joka kymmenes ei osaa sanoa oman palkan tai säästöjen määrää.

Talouden tasapainoilija

• 23 prosenttia naisista.
• Tasapainoilee jatkuvasti taloutensa kanssa ja elää kädestä suuhun.
• Turvautuu usein luottoihin ja ahdistuu raha-asioista.
• Kadehtii toisinaan ystävien parempaa taloudellista tilannetta.

Suunnittelevasti säästäväinen

Itseni en oikein hahmottanut, mikä on järkevän suunnittelijan ja aktiivisen menestyjän ero. Ilmeisesti se, että aktiivinen menestyjä pyrkii tienaamaan aktiivisesti sijoituksillaan ja juttelee myös ystäviensä kanssa rahoista. Muutoinhan nuo tuntuvat aika samanlaisilta hahmoilta.

Löydän itsestäni kyseiset järkevän rahankäytön piirteet eli ehkä olen suunnittelevasti säästäväinen. Tosin en niin suuria summia tienaa, että niitä varsinaisesti aktiivisesti sijoittaisin. Ansaitsemisesta ja rahasta puhun ystävien kanssa.

Jotain jemmassa pahan päivän varalle

Toisaalta yksinyrittäjänä en tiedä, mikä on kunkin kuukauden ansainta eli sikäli en oman palkan määrää osaa sanoa. Oleellista taloudelliselle mielenrauhalleni on se, että tiedän minulla olevan varallisuutta jemmassa, vaikka jotain yllättävää sattuisikaan. Tosin tästäkin huolimatta hetkittäin stressaan siitä, onko taloudellinen tilanteeni esimerkiksi vuoden päästä tasapainossa, jos nyt vaikka työtilanne muuttuu.

Rahaa on arjessa tarpeeksi, kun sitä ei koko ajan tarvitse miettiä, vaan voi esimerkiksi käydä ulkona syömässä ilman ahdistusta siitä, että menee nyt parikymppiä. Paljon tietysti riippuu kulutuksen tasosta, ja minulla se ei kovin korkea ole: edullinen asuminen ja halvat huvit.

Jos minulla olisi puoliso, niin en pistäisi häntä hoitamaan raha-asioita. Sen verran kiinnostunut omasta taloudesta olen. Minkäänlaista lainaa minulla ei ole koskaan ollut, eikä lähitulevaisuudessa näy mitään sellaista, jonka vuoksi lainaa aikoisin ottaa.

Raha-asiat myös ahdistavat etenkin nelikymppisiä

Kyselyn perusteella kerrotaan:

“Lähes puolella säästöön jää 100-200 euroa kuukaudessa ja vain 13 prosentilla ylimääräistä rahaa ei jää lainkaan.

Valtaosa naisista pitääkin itseään suunnitelmallisena rahankäyttäjänä. Kolme neljästä sanoo pitävänsä huolta siitä, että tilillä on aina tietty vähimmäissumma rahaa ja noin puolella naisista on joko oma tai perheen yhteinen vararahasto kriisitilanteita varten.

Toisaalta raha-asiat myös ahdistavat. Noin neljännes naisista kokee talousasioiden ajattelun ja hoitamisen epämiellyttäviksi. Eniten heitä on 35-44-vuotiaissa.”

Minusta virtuaalikuluttamisen maailma on todella kiehtova, ja olen siitä itsekin joskus juttua tehnyt. Nyt on tulossa julki tutkija Vili Lehdonvirran väitöskirja Virtual Consumption (Virtuaalikuluttaminen) (Turun Kauppakorkeakoulu, 30. lokakuuta).

“Ei tarvitse olla nettiaddikti tai asua pysyvästi virtuaaliyhteisössä ollakseen kiinnostunut virtuaalihyödykkeistä. Noin 10 prosenttia käyttäjistä tyypillisessä nettipalvelussa käyttää rahaa mikrotransaktioihin, kuten virtuaaliesineisiin ja -lahjoihin. Suuri osa tästä kuluttamisesta liittyy sosiaaliseen yhdessäoloon kavereiden ja perheen kanssa”.

Suomessa virtuaalikuluttaminen yhdistetään lähinnä Habboon ja nuoriin teini-ikäisiin, mutta yksi maailmanlaajuisesti merkittävä virtuaalikuluttamisen segmentti ovat keski-ikäiset kotiäidit.

Lehdonvirta muistuttaa, että virtuaalikulutuksen syyt ovat samoja kuin muunkin kuluttamisen.

“Ihmiset ostavat virtuaaliesineitä samoista syistä kuin materiaalisempiakin esineitä. Netin kokoontumispaikoilla virtuaalihyödykkeet voivat toimia sosiaalisen statuksen ilmaisijoina. Ne ovat identiteetin rakennuspalikoita ja hyödyllisiä työkaluja. Samaan tapaan monet perinteisemmät kulutushyödykkeet toimivat yhtä lailla keinotekoisissa fyysisissä tiloissa.”

Onko virtuaalikuluttaminen ekologista?

Virtuaalikuluttamisen ekologinen kestävyys riippuu siitä, kannustaako se tulevaisuudessakin kuluttajia hankkimaan lisää tietotekniikkaa, vai alkaako se syrjäyttää materiaalista kuluttamista tarjoamalla rahoille vaihtoehtoisen käyttötavan.

“Talouden kannalta ei ole merkitystä sillä, mitä ihmiset ostavat, kunhan he eivät lakkaa kuluttamasta. Virtuaalikuluttaminen saattaisi tarjota ekologisen vastauksen tähän kulutusyhteiskunnan dilemmaan”, Lehdonvirta sanoo.

“Se, mitä pidetään soveliaana tapana kuluttaa aikaa ja rahaa, vaihtelee kulttuurista ja aikakaudesta toiseen. Kenties kolmen vuoden päästä virtuaalikuluttamista pidetään lännessä normaalina, ja vastaavasti oman asunnon täyttämistä erilaisella roinalla ryhdytään kyseenalaistamaan.”

Kirja- ja musiikkimakumme jaetaan jo netissä – pian jotain muutakin?

Vili Lehdonvirran ajatusten innoittamana olen pohtinut sitä, miten kuluttajaidentiteettimme näkyisi netin kautta. Sen sijaan, että ostaisi uusia fyysisiä vaatteita hankkisikin vaikka Facebook-profiiliin jotain sellaista, joka kertoisi, millainen minä olen. Tätähän puolta toteuttavat jo esimerkiksi erilaiset musiikin soittolistat tai virtuaaliset kirjahyllyt: laitamme julki, mitä olemme kuunnelleet tai lukeneet sen sijaan, että muut tutkailisivat levy- ja kirjahyllymme vain käydessään kodissamme.

Kävin tänään kuuntelemassa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen MTT:n  tiedotustilaisuudessa kotitalouksien kulutusvalinnoista ja niiden ympäristövaikutuksista.

Omaatuntoani nipisti se, miten merkittävä osa ympäristövaikutuksia on asumisen lämmitys. Kuten tutkija Ari Nissinen totesi (esitys pdf-tiedostona), niin kerrostaloasukas kuluttaa lämpöä, koska ei edes saa mitään tietoa lämmön- ja vedenkulutuksestaan. Eikä se toisaalta myöskään näy asumisen kuluissa, kuten omakotitalossa.

Minunkin asunnossani on esimerkiksi vanhat lämpöpatterit, joita ei käytännössä voi kunnolla säätää. Eli jos asunnossa on lämmityskaudella liian kuuma, niin viilennys tapahtuu ikkunaa avaamalla.

Muutoin toki asumisessa ratkaisevinta oli tämänkin tutkimuksen mukaan se, kuinka monta neliötä/henkilö kodissa on. Eli se yksinkertainen totuus: mitä vähemmän asuinneliöitä, sitä ilmastoystävällisempää asumista.

Hyvä on myös muistaa, että asuminen on kulutusmenoryhmistä suurin ilmastokuormittaja ja merkittävä myös muilta ympäristövaikutuksiltaan. Siksi siihen pitäisi kiinnittää huomiota ja saada mm. tietoa omasta lämmön- ja vedenkulutuksestaan, joiden osuus asunnon ympäristövaikutuksista on huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi sähkölaitteiden.

Härkäpapupihvejä lihamakaronilaatikon tilalle

Tilaisuudessa esiteltyjen ruokamallien kohdalla näkyi selvästi, miten kasvisruoka on parempi vaihtoehto kuin eläinperäinen ravinto (Sirpa Kurpan esityksen pdf-tiedostona). Esimerkiksi härkäpapupihveistä koottu annos on niin rehevöitymis- kuin ilmastovaikutuksiltaan selvästi parempi kuin makaronilaatikko.

Esimerkkilounaat oli koostettu niin, että ne sisälsivät 750 kilokaloria ja olivat nykyisten ravitsemussuositusten mukaisia.

Lisäksi muistutettiin mm. vuodenaikojen mukaisesta syömisestä ja avomaalla kasvatettujen kasvisten ja juuresten suosimisesta.Valmisruoka-annos voi myös usein olla ympäristöystävällisempi kuin kotona kokattu.

Samoin todettiin, että elintarvikkeiden kuljetusmatkoilla ole juurikaan merkitystä, mutta jätteeksi päätyvällä ruoalla sen sijaan on.

Missä viipyvät kunnolliset kasvisruokasuositukset?

Mutta kyllä taas alkoi minua nyppiä se, että kaikesta kasvisruokavalion ympäristömyöteisyydestä huolimatta kehotetaan vain siihen lautasmalliin: puolet kasvista, neljäsosa proteiinilähdettä, neljäsosa lisuketta. Eikö voisi kunnolla tehdä suosituksia, joissa lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita kehotettaisiin syömään selvästi vähemmän?

Suomalainen syö lihaa keskimäärin noin 77 kiloa vuodessa, ja ravitsemussuosituksiin ei vieläkään ole saatu kasvisruokavaihtoehtoa esiin. Kuten Hukkajukka taannoin kirjoitti, niin Valtion ravitsemusneuvottelukunta on poliittinen elin, jossa eri tahot ajavat omia etujaan.

Tämänkin päivän tilaisuudessa oli jaossa myös HK Ruokatalo Oy:n tiedote otsikolla “Lihalla tärkeä asema ravitsemuksellisesti tasapainoisessa ruokavaliossa“. Kyseinen firma oli mukana tässä Kotitalouksien kulutusvalinnat ja niiden ympäristövaikutukset hankkeessa, ja näin pääsi siis tuonnekin jakamaan lihaisaa ajatusmaailmaansa.

- – -

Päivän esitykset ja puheenvuorot löytyvät MTT:n sivuilta. Itse kuuntelin vain Nissisen ja Kurpan esitykset.

Hesari uutisoi Kuluttaja-lehden margariinitutkimuksen, jossa todettiin, ettei vähärasvaisin margariini suinkaan ole terveellisin.

“Lehden testissä terveellisimmiksi margariineiksi osoittautuivat 60 prosenttia rasvaa sisältävät Becel- ja Rainbow-margariinit sekä 70 prosenttia rasvaa sisältävä Keiju-margariini.”

Kumman sitkeässä elävät nämä ajatukset siitä, että vähärasvaisuus olisi samaa kuin terveellisyys. Kuten Juhana Harju kirjoittaa:

“Pari päivää sitten YLE Uutiset esimerkiksi kertoi rekkamiesten ruokavaliota kuvaillessaan, että “huomattava osa kuljettajien ruokavaliosta koostuu rasvaisista aineista.”

Kuitenkin uutisen perustana olevassa Työterveyslaitoksen tiedotteessa sanotaan selvästi, että “pehmeän rasvan saanti on vähäistä ja kovaa rasvaa sisältävien ruokien käyttö on liian yleistä.” Kysymyksessä olikin siis rasvan laatu, ei sen määrä.

Olisi hyvä, jos sitkeässä istuvat käsitykset vähärasvaisuuden terveellisyydestä voitaisiin viimein kitkeä pois. Rasva nimittäin ei ole se ongelma, vaan esimerkiksi rasvan laatu, epäterveelliset ruoanvalmistusmenetelmät sekä vihannesten ja hedelmien syönnin vähyys.”

Mitä margariinien käyttöön omassa kodissani tulee, niin ns. “sininen Keiju (70 %)” löytyy jääkapista, koska se on vegaanista. Mutta leivän päälle käytän kyllä usein paljon muuta kuin margariinia, esim. hummusta tai vaikka pestokastiketta.

Sattui silmiin tieto kanadalaistutkimuksesta (via Consumerist), jonka mukaan tietynlaiset tupakkapakkaukset saavat ihmiset uskomaan, että kyseinen tupakka on vähemmän haitallista kuin joku toinen. Esimerkiksi vaaleansininen pakkaus miellettiin “terveellisemmäksi” kuin tummansininen.

Kanadassakaan tupakkaa ei saa mm. mainostaa lehdissä, joten tutkijoiden mukaan pakkaus on tämän vuoksi erityisen tärkeä myyntikeino. Tutkijat vaativat tupakoille samanlaisia pakkauksia, jotta mielikuvat eivät johtaisi harhaan ja kuvittelemaan jotakin tupakkamerkkiä vähemmän kuolettavaksi kuin toista. Tällöin esimerkiksi tuotemerkit laitettaisiin samalla fontilla ja koolla. Suuri tavoite, eikä tarvitse olla edes ennustaja uskoakseen, että tupakkateollisuus ei helposti moiseen suostu.

Tupakkaa en polta, mutta taatusti esimerkiksi vihreä pakkaus luo mielikuvaa vähemmän haitallisesta tupakasta. Ja se oranssi on äijätupakkaa, jossa luulojeni mukaan tervaa ja nikotiinia on tuhdisti.

Pakkaussuunnittelu, värit ja mielikuvat ovat mielenkiintoista aluetta. Myönnän, että olen viinipulloja valinnut ihan vain kivan etiketin perusteella. Mistäpä sitä kaltaiseni tavis muuten viinien välille osaisi eroa tehdä? Tosin nykyisin valinnat ovat helpottuneet Alkossa, kun syynäilen reilun kaupan ja luomun vaihtoehdot.

Asuminen, liikenne, kodinkoneet, sisustus, kulttuurihuvitukset, tieoliikenne ja vapaa-aika vievät nyt suuremman osan kulutusmenoista kuin 1980-luvulla, kerrotaan Tilastokeskuksen Kulutuksen muutospiirteet 1985-2006 -raportissa. Vähemmän rahaa menee esimerkiksi ruokaan: elintarvikemenojen osuus koko kulutuksesta laski noin 20 prosentista 12 prosenttiin.

Kotitalouksilla on nyt myös selvästi enemmän rahaa kuin ennen. Kulutusmenot kasvoivat tutkitulla ajanjaksolla reaalisesti 35 prosenttia kotitaloutta kohden.

Asumisen hintavaihteluja ja suurempia koteja

Asumismenojen osuus on kasvanut selvästi. 1980-luvulla ne haukkasivat menoista noin 20 prosenttia ja nyt ollaan jo melkein 30 prosenttia. Tilastokeskus analysoi tätä:

“Asumista on perinteisesti pidetty sellaisena välttämättömyyskulutuksena, jonka osuus laskee tulotason noustessa. Tämä kehityspiirre ei ole Suomessa toteutunut johtuen muun muassa verrattain alhaisesta asumistasosta sekä kasvukeskusten ajoittaisesta asuntopulasta. Lisäksi asuntojen hintavaihtelut ovat olleet suuria, joka on vaikuttanut asumismenojen suuruuteen. Monet kotitaloudet ovat pyrkineet parantamaan asumistasoaan, mikä on lisännyt keskimääräisiä asumiskustannuksia.”

Autoja, sisustusta, kodinkoneita, viihde-elektroniikkaa, tietokoneita

Kokonaisuudessaan suomalaisilla on siis rahaa laitettavana kaikenlaisiin ei-välttämättömyyksiin nyt enemmän.

“Kotitaloudet panostivat myös sisustukseen ja kodinkoneiden hankintaan [- - -]. Liikennemenoja kasvattivat erityisesti vilkas autojen ostaminen. Kun vuonna 1985 noin 60 prosentilla talouksista oli auto käytössään, vastaava osuus oli vuonna 2006 runsaat 70 prosenttia. Kotitalouksien kohentunut taloudellinen tilanne näkyi myös ravintola- yms. menojen kasvuna.” [- - -]

“Vapaa-ajan menoja kasvattivat erityisesti tietokoneiden ja audiovisuaalisten laitteiden hankinta. Harrastaminen näyttäisi muuttuneen aiempaa kaupallisemmaksi, johon viittaa urheilu- ja vapaa-ajan palveluiden menojen suuri kasvu. Menot vaatteisiin ja jalkineisiin kasvoivat myös huomattavasti 2000-luvulla.”

Yksinasuvien ja lapsettomien parien määrä kasvanut

Myös kotitaloudet ovat muuttuneet. Kotitalouksia on nyt yhä enemmän ja niissä on keskimäärän yhä vähemmän jäseniä. Lapsettomien parien talouksien, eläkeikäisten ja yksinasuvien määrät ovat kasvaneet selvästi.

Tutkimuksen mukaan myös väestöryhmien väliset kulutuserot ovat kasvaneet etenkin 1990-luvun puolivälin jälkeen.

“Sosioekonomisen aseman ja kotitalouden rakenteen suhteen tarkasteltuna Suomeen on muodostunut kolme kulutukseltaan eriytynyttä ryhmää. Korkean kulutuksen ryhmään kuuluu ylempien toimihenkilöiden ja yrittäjien talouksia sekä lapsettomia pareja ja kahden huoltajan lapsiperheitä. Kulutuksen keskiluokan muodostavat alempien toimihenkilöiden, työntekijöiden ja maatalousyrittäjien sekä yksinasuvien taloudet. Matalan kulutustason ryhmään kuuluu työttömien, opiskelijoiden, eläkeläisten sekä yksinhuoltajien talouksia.”

Sanna Uotinen etsii henkilöitä tutkimukseensa, joten Kulutusjuhlan lukija: jos haluat tietää enemmän kulutusvalintojesi ilmastovaikutuksista, niin otahan yhteyttä Sannaan!

- – - -

“Haen osallistujia kokeilemaan ja kehittämään internetissä toimivaa Ilmastopalaute-palvelua. Palvelun tarkoituksena on tulevaisuudessa tarjota täsmällistä ja luotettavaa tietoa kulutuksen ilmastovaikutuksista. Toukokuun alkuun sijoittuvan parin viikon kokeilujakson aikana pääset seuraamaan ajantasaisesti oman kulutuksesi ilmastovaikutuksia ja keskustelemaan palvelun kiinnostavuudesta ja käyttökelpoisuudesta verkkokeskustelussa.

Halutessasi lisätietoa ja mukaan kokeiluun, ota yhteyttä 3.5. mennessä joko puhelimitse tai sähköpostilla:
Sanna Uotinen, puh. 044 573 9262, sanna.uotinen(at)helsinki.fi

Kokeilu liittyy käynnissä olevaan Climate Bonus -tutkimushankkeeseen ja aiheesta tekemääni maisterintutkielmaan.”

Pstt: viestiä saa välittää eteenpäin!

Suomalainen toivoisi olevansa varakkaampi ja onnellisempi sekä elävänsä terveenä, mutta ihmekös tuo. Taloudellinen riippumattomuus ja onni kelpaisivat minullekin.

Aihetta on tällä kertaa kyselty Sampo Pankin toimesta. Tutkimuksen toteuttu TNS Gallup haastattelemalla reilut tuhat ihmistä.

“Varallisuustutkimus kertoo, että nykyisessä tilanteessa suomalaiset haaveilevat eniten taloudellisesta riippumattomuudesta (36 % vastaajista) sekä mahdollisuudesta tehdä isompia hankintoja niiden hintaan katsomatta (31 %). Haavelistan kärjessä ovat myös omien lasten auttaminen (23 %) ja parempi asunto (20 %).”

“Kaiken kaikkiaan haave kodin remontista ja toive ulkomailla asumisesta ohittavat haaveet kalliimmasta autosta, ”kakkosautosta” tai veneestä. Moni unelmoi myös hyvästä terveydestä, onnellisesta elämästä, matkustelusta ja työpaikasta. [- - -] Ihmisten tulotasosta riippumatta yhteinen haave on, että tärkeintä elämässä ovat sittenkin muut asiat kuin materia.”

Tämä viimeinenkään lausahdus ei tietysti ole yllätys. “Raha ei tuo onnea” on paljon käytetty lausahdus, jota olemme oppineet toistelemaan. Pitäähän se paikkansa, en sitä kiellä, mutta toki tietty taloudellinen vakaus tuo turvaa omaan elämään.

Kuka sitten on varakas? Näin kyselyssä vastattiin:

“Suomalaiset määrittelevät varakkaaksi henkilön, jonka henkilöauton arvo on yli 50 000 euroa, asunnon arvo 300 000–700 000 euroa, säästöt yli 100 000 euroa tai vuositulo ylittää vähintään yli 60 000 euroa.”

Jotenkin hassulta tuntuu tuo auton nostaminen esiin varallisuusajattelussa. Itse en ole osannut mieltää, että se olisi niin merkittävä tekijä, mutta en tosin omista autoa (enkä asuntoa). Noihin säästölukuihin ja vuosituloihinkin on minulla vielä matkaa. Mutta kuten olen toistellut, niin ei ne suuret tulot, vaan pienet menot: kun ajaa fillarilla sen kalliin auton sijaan, niin säästää selvää rahaa.

Tähän sopii taas muistutella vastapuolesta eli virallisesta pienituloisuusrajasta. Tilastokeskuksen mukaan yksinasuva oli vuonna 2007 köyhä, jos tienasi noin 13 000 euroa vuodessa.

L-kokoiset hosut saattavat olla pienemmät kuin toiset housut, joissa kokomerkintänä on S, Kuluttajavirasto tiedottaa. Tämähän on varmasti tuttua vaateostoksia tekeville: vaatteen kokomerkintään ei noin vain voi uskoa, vaan sovittaa pitää, ellei kyseessä ole tuttu tuotemerkki, jonka kokomerkintöihin on tottunut luottamaan.

Esimerkiksi tiedän, että vaateputiikki Zaran vaatteissa se minulle sopiva paita voi olla mainiosti L. Vastaavasti Lindexillä todennäköisesti M on sopivin.

Lisähaastetta tuo tietysti se, että harva meistä on kroppansa mittasuhteiltaan ns. standardikokoa. Yhdellä on pitkät kädet, toisella lyhyet jalat, kolmannella paksut reidet, neljännellä iso rinnanympärys yhdistettynä kapeaan vyötäröön.

Kuluttajavirasto kertoo asiasta yhteispohjoismaisen tutkimuksen perusteella:

“Todellisen koon vaihtelu samankokoiseksi merkittyjen vaatteiden välillä on suurempaa naisten kuin miesten vaatteissa.

Mitään systemaattista vaihtelua kokomerkinnän ja todellisen koon, merkin, valmistusmaan tai tutkimuksessa mukana olleiden kolmen Pohjoismaan välillä ei löytynyt. Myymälöissä, jotka eivät kuuluneet mihinkään ketjuun ja joissa myytiin tuntemattomampia ja edullisempia vaatemerkkejä nuorille, vaatteet olivat keskimäärin pienempiä kuin aikuisille tarkoitetut vaatteet tunnettuja merkkejä myyvien vaateketjujen myymälöissä.

[- - -] Naisvastaajista yli 60 prosenttia joko joutuu käyttämään aikaa löytääkseen jotain sopivaa tai ei löydä sopivan kokoisia, mieleisiä vaatteita. Miehistä noin puolet kaikissa ikäryhmissä löytää helposti tyyliltään sopivia vaatteita. Iäkkäämpien ja ylipainoisten on muita vaikeampi löytää vartalolle sopivia ja tyyliltään miellyttäviä vaatteita. [- - - ]

Eurooppalainen valmistelutyö kokomerkintöjen yhtenäistämiseksi on ollut jo pitkään vireillä. .”

Kun ihmniset pitivät jonkin aikaa kädessään mukia, niin he olivat valmiita maksamaan enemmän kuin ne, jotka eivät ottaneet tuotteeseen näin pitkää kontaktia. Tämän totesivat tutkijat amerikkalaisyliopistossa. (Kiitos linkkivinkistä Ollille).

Tutkijoiden mukaan tuotteen pitäminen kädessä saa aikaan fiiliksen omistamisesta: “tämä on minun”. Siksi ihmiset ovat valmiita myös maksamaan tuotteesta enemmän. Puolessa minuutissa tavalliseen mukiin ehtii syntyä jo jonkinlainen suhde, ja näin hinta-arvio nousee kokreammaksi kuin niillä, jotka olivat pidelleet mukia vain kymmenen sekuntia.

Koeajot ja ja erilaiset ennen ostoa tapahtuvat, maksuttomat kokeilut ovat tietysti tuttu kikka lisätä myyntiä. Tutkijat olivat kuitenkin yllättyneitä siitä, että jo puoli minuuttia vaikutti selvästi ihmisten maksuhaluun niinkin arkisen tuotteen kuin mukin kohdalla.

Täytyy myöntää, että kuulun niihin ihmisiin, jotka hipelöivät kaupassa tavaroita, siis esimerkiksi astioita tai vaatteita. Usein kuljeskelen kaupassa niin, että ohimennen kokeilen esineitä, joita en edes ole aikeissa ostaa. Haluan tietää, miltä tuote tuntuu, millainen sen pinta on, kuinka paljon painaa. Jos tuotteelle on tarve ja tuntuma on miellyttävä, niin varmasti myös ostopäätös on helpompi.

Joskus harmittaa, kun vaikkapa joku vaate on näyttänyt tosi kivalta, mutta kangas tuottaa pettymyksen eikä vaatetta enää koskettamisen jälkeen haluakaan ostaa. Samoin nettikaupasta tilatuissa tuotteissa on joskus yllättänyt se, miltä tuote tuntuu.

Ja joissakin tavaroissa loistava tuntuma on tietysti ehdoton vaatimus ostamiselle. Kallista kokkiveistä on turha ostaa, ellei se sovi omaan käteen.

Puuvillainen kestokassi on ilmastoystävällinen valinta verrattuna kierrätysmuovi- tai paperikassiin, jos sitä käyttää satoja kertoja. Näin kerrotaan päivän Hesarin jutussa, joka käsittelee Suomen ympäristökeskuksen ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston Optikassi-hankkeen tänään julkaistuja tuloksia.

Puuvillakassien kohdalla oletetaan, että Kiinasta tuotavien kassien tuotannon energia syntyy kivihiilisestä. Lisäksi puuvilla viljely sisältää muita epäekologisia kohtia eli esimerkiksi vedenkulutus on suurta. (Lisätietoja puuvillan viljelystä esim. Tekstiilit ja ympäristö -oppaasta (pdf)).

Tutkijoiden mukaan tekokuitukassi voisi olla paras vaihtoehto, mutta sitä ei ollut tutkimuksessa mukana. Siksi ykkössijan nappasi kierrätysmateriaalista valmistettu muovikassi.

Tutkijat oli yllättänyt se, että hiilijalanjälkivertailussa biohajoava muovikassi jäi viimeiseksi. Tämä johtuu sen sisältämästä öljypohjaisesta muovista.

Kassien ilmastonmuutosvaikutuksen kannalta olennainen osa on jätehuolto. Sen vuoksi nykyisellä jätehuoltojärjestelmällä kierrätysmuovikassi saa pisteitä, koska sitä voidaan hyödyntää sekajätteen keräykseen kotona. Myöskään paperikassia ei pidä heittää kaatopaikalle tai muovikassia polttaa saunan uunissa.

Sekajäte kannattaa kerätä mahdollisimman kevyeen ja ohueeseen muovikassiin. Kestokangaskassien käyttäjän pitää siis ostaa tai muuten hankkia jätepussinsa. HS:n jutussa annetaan lukijavinkkinä kaupan hedelmäpussit.

Kierrätysmuovikassin tunnistaa tekstistä “uusiomateriaalia” ja prosenttiluvusta (yleensä 60 tai 90). Kaikissa kaupoissa näitä ei välttämättä ole lainkaan tarjolla.

Toisaalta jutussa muistututetaan, että kassit ovat loppujen lopuksi aika pieni osa kotitalouden hiilijalanjälekiä. 69 kierrätysmuovikassia, 39 kangaskassia tai 32 paperikassia vastaa viiden kilometrin autoilua. Eli siis ilmaston kannalta yksityisautoilu ja kauppareissut ovat huomattavasti merkittävämpi tekijä kuin kassirumba.

Tässäkin tutkimuksessa on keskitytty nimenomaan ilmastonmuutosvaikutuksiin. Ja kassit on valittu nimenomaan sen mukaan, että niitä voi ostaa ruokaostosten yhteydessä. Tämän vuoksi esimerkiksi kierrätysmateriaalista valmistettu puuvillakassi ei ole mukana.

Itselleni noita puuvillakasseja on kertynyt useita (itse asiasssa jo liiankin monta, kun niitä jaellaan niin monessa yhteydessä) ja ovat aktiivisessa käytössä niin kauppareissuilla kuin muussa asioinnissa.

Muovikassejakin tuntuu silti kertyvän: joko muut tuovat jotain mukanaan muovikasseissa tai sitten niitä kuitenkin saa vaateliikkeissä ja muualla. Ne menevät sitten roskapusseiksi. Lisäksi ostan roskapusseja erikseen.

Kaupan hedelmäpussit menevät likaisen kissanhiekan keräykseen: aiemmin olen käyttänyt myös hedelmäpusseina itse askartelemiani kestopusseja.

Samoin minulla on mainosmielessä jaettuja, peruspuuvillakasseja kevyempiä, vissiin ns. kuitukasseja. Ne eivät kuitenkaan tunnu kovinkaan kestäviltä, joten pidemmässä käytössä ne ovat jääneet vähemmälle.

Pienituloisten määrä on jälleen kasvussa, kertoo Tilastokeskus. Pienituloisiksi laskettiin 708 400 henkeä vuonna 2007, ja tähän joukkoon yksinasuva aikuinen kuului, jos ansiot olivat alle 13 077 euroa.

Pienituloisten määrä kasvoi 55 000 suomalaisella verrattuna vuotta aikaisempaan tilanteeseen. Suurin pienituloisten ryhmä  olivat eläkeläiset: he muodostivat 28 prosenttia kaikista pienituloisista.

“Pienituloisuuden kasvun yhtenä taustatekijänä on tulonsiirtojen ja ansiotulojen erilainen kasvuvauhti. Pitkän nousukauden hyvä keskimääräinen ansiokehitys on kasvattanut väestön keskituloja. Koska suhteellinen köyhyysraja määritellään väestön mediaanitulojen perusteella, on köyhyysraja noussut nopeammin kuin pienituloisen väestön tulot.”

Pienituloisuuden määritelmä kuuluu seuraavasti:

“Pienituloisiksi määritellään henkilöt, joiden kotitalouksien käytettävissä olevat vuositulot kulutusyksikköä kohden olivat pienemmät kuin 60 prosenttia koko väestön vastaavasta mediaanitulosta. Tällä tavoin suhteellisesti määriteltyä pienituloisuusastetta kutsutaan myös köyhyysriskiksi ja pienituloisia henkilöitä köyhyysuhan alaisina oleviksi. Pienituloisuusraja oli noin 13 000 euroa yhden henkilön kotitaloudessa vuonna 2007.”

Lisäys eli aiemmin aiheesta Kulutusjuhlassa kirjoitettua:

Köyhä tienaa alle tonnin kuussa (18.5.2008)

Köyhyys on suhteellista (31.10.2007)

Köyhänä modernissa yhteiskunnassamme (6.7.2008)

Luin yhden ns. tieteellisemmän artikkelin (Campbell, Colin: Consumption and the Rhetories of Need and Want), jossa yhtenä kuluttajan tarvetta (need) ja halua (want) erottavana tekijänä pidettiin ostoslistaa. Eli ne tuotteet, jotka tarvitaan, kirjoitetaan ostoslistaan. Ne, jotka halutaan, muistetaan ostaa ilman ylöskirjaamista.

Siis esimerkiksi itse en muistanut viikkoon ostaa rypsiöljyä, kun se loppui, mutta suklaata silti kannoin kotiin, vaikkei sitä ostoslistalla lukenut.

Eilen keskustelukumppani tosin naureskeli, että kyllä hän kirjoittaa suklaankin ostoslistaan. Hänelle suklaa siis kenties joko näyttäytyy tarpeena tai hän ei turhaan vaivaudu rasittamaan päätään kaupassa, vaan toimii nimenomaan ostoslistan mukaisesti. Vai voisiko kyse olla siitä, että sekä tarvitsee että haluaa, ja näin ostoslistalla varmistaa suklaan oston muistamisen? Monille ostoslista on tietysti myös tapa, johon kirjataan kaikki.

Minä teen ostoslistan melko harvoin. Vakiotuotteet, kuten maito, omenat ja leipä, muistan ostaa ilman listaakin, joten ne jäävät tämän tarve-halu -termistömäärittelyn ulkopuolelle. Arjessa ostoslistalla ei ylipäätään ole suurta merkitystä, mutta poikkeustilanteissa (juhlat jne.) turvaudun ylöskirjaamiseen aina.

Päijät-Hämeessä on tutkittu pakattuja jauhelihoja, ja vain noin joka kolmas tutkittu erä oli mikrobiologisesti moitteeton. Teollisesti valmistetuista jauhelihoista arvosanan hyvä sai 28 prosenttia, kaupan pakkaamista 42 prosenttia, kertoo Hesarin uutinen.

Jauheliha on usein kaupassa myynnissä liian lämpimässä: joka viidennen tai kuudennen jauhelihanäytteen pinnasta mitattiin korkeampi lämpötila kuin lain sallima seitsemän astetta. Kaupan kylmälaitteen lämpömittari saattoi näyttää nollaa, mutta jauhelihan pinta oli todellisuudessa yhdeksänasteinen.

Olen itse usein miettinyt kauppojen kylmäaltaiden äärellä, että niinköhän tämä on tarpeeksi viileä. Tuotteet  tuntuvat käteenkin yllättävän lämpimiltä, etenkin ne päällimmäiset. Tosin lihahyllyillä en enää asioi, joten näppituntumaa sieltä ei ole viime aikoina kertynyt.