Lounasjonossa. Puhelin soi. Tarjotin tärisee kädessä. ”Tuntematon numero”. Jaaha. Se on joko Neiti X tai Irmeli Lehdenmyyjä.
”No se on Irmeli Lehdenmyyjä Hyvää Päivää-lehdestä päivää. No mitäs olet Sami tykännyt siitä näytenumerosta jonka sait meiltä tässä ihan kuule kotiin kannettuna postilaatikkoosi viime viikolla aivan. Oletkos jo ehtinyt tutustua, oletko?”
– Ööö, tuota. En ole. Heitin sen kyllä suoraan roskiin…
”No mutta Saa-miii…”Vaihdan päälle Rakentava Kritiikki-vaihteen ja artikuloin viileästi, tyynesti ja täsmällisesti:
– Haluatko kuulla mitä mieltä minä todella olen Hyvää Päivää-lehdestä?
”(epävarma hiljaisuus)…Noo-o?”
– Minun mielestäni Hyvää Päivää-lehti on yksinkertaisesti kammottavinta roskaa mitä olen lukenut…vaikka en siis sitä tietenkään lue.
”Mutta mutta Sami, Hyvää Päivää-lehtihän on Suomen suosituin aikakausilehti.”
– No se kertoo paljon sinusta ja minusta, meistä suomalaisista…
”Oikein hyvää keväänjatkoa sinne sinulle Sami”. Klak.
On se vain niin helppoa joskus hoitaa kritiikki puhelimitse. Toista se on suorissa asiakaskontakteissa. Esimerkiksi ravintoloissa harva se kerta tulee sadateltua ruoasta sitä sun tätä itse ruokaseurassa, mutta sitten kun tarjoilija tulee kysymään että ”Maistuiko?”, ja vaikka tuo kysymys on jo kilpistynyt lähes mitäänsanomattomaksi small talkiksi, niin sitä lammasmaisesti hymyilee ja vastaa ”No kyllä”, ”Ihan OK”, ”Maistui, maistui”. Mutta eräs tuttu uskaltautuu myös ravintoloissa. ”Hyvä kun kysyit, minusta sinä voisit viedä keittiöön seuraavat terveiset…”, hän artikuloi viileästi, tyynesti ja täsmällisesti. Ja tarjoilijapolon puna kasvaa poskilla samaa tahtia myötähäpeämme kanssa. Mutta ei se ruoan laatu valkoisilla valheilla parane.
Petja Jäppinen
Minun tuttavapiirissäni on paljon ruuan ammattilaisia, ja joskus miettii heidän kanssaan ravitsemusliikkeessä, että onko ihan välttämätöntä sanoa kaikkea niin perusteellisesti mitä saattaa joskus kuulla, mutta kaikkinensa kuitenkin se lienee minunkin parhaakseni.