Tänään Cilla Bhose kirjoitti Kauppalehdessä kolumnin samasta aiheesta, jota minäkin pohdin, eli Stakesin viime viikolla julkistetusta tutkimuksesta, jonka mukaan 20 prosenttia suomalaisista pitää oluen hintaa liian alhaisena. Kuten Bhose, myös minä uskon, että kyseessä ovat ne, jotka eivät juo olutta ja joiden mielestä on moraalisesti hienoa nyrpistää nenää mäyräkoirien kanniskelulle.
Minusta tupakka on liian halpaa, kun en sitä itse polta. Bensiinikin voisi olla kalliimpaa, niin ehkä olisi enemmän intoa kehittää korvaavia polttoaineita (enkä tietysti omista autoa). Aseet ovat aivan liian edullisia. Vesiskootterien hinnan voisi vähintäänkin kolminkertaistaa. Hampurilaisaterioiden hintojen kohoaminen ei minua surettaisi. Elämääni ei myöskään vaikuttaisi, jos moottoripyöräkisojen liput kallistuisivat.
Mutta on tässä halpuuden ihannoinnissa ongelmansa. Suomessa on sitä ruokakorin hintaa syynätty niin tarkasti, että ruuan laatu on jäänyt toissijaiseksi tekijäksi. Samalla ihmisille on opetettu, että ruuan pitää olla halpaa, vaikka tuotantokustannukset olisivat jotain muuta.
Halpuuden myötä kärsii myös monen tuotteen laatu, kuten AJ aiemmin kirjoitti elektroniikasta.
Jos kokonaisuudessaan monet asiat maksaisivat enemmän, kulutusvalintoja joutuisi tekemään harkitummin. Mutta toisaalta: ei se olut kyllä vielä liian halpaa ole!
AJ
Taikka sitten voisi jostain löytää halpaa ja hyvää.
Tiedän, tiedän…
avs
Ruoan halpuudessa on ainakin kolme asiaa.
Ensiksikin, halpuus tukee pakattuja ja prosessoituja tuotteita, joiden säilyvyys on hyvä. Tuoretuotteissa on suurempi hävikki ja niitä on kalliimpi kuljettaa ja varastoida. Tämän vuoksi mm. kioskit ja pikkukaupat eivät välttämättä pysty pitämään tuoretuotteita kunnolla varastossa, koska niiden menekki olisi kovin pieni ja epävarma. Tästä muodostuu noidankehä, joka entisestään huonontaa sellaisten kauppojen valikoimia, joissa hinta on pääasiallinen ostokriteeri.
Toiseksi, tuotantokustannukset eivät aina laske ruoan hinnan mukana. Briteissä oli hyvä esimerkki pavuista: paputölkin hinta laski niin alas, että pelkän ilmankin tölkitys olisi ollut tappiollista, puhumattakaan pavuista. Mutta hankintaketjun on pelattava isojen sisäänostajien säännöillä. Jotain sisäänheittotuotetta on myytävä tappiolla, jotta tulevaisuudessa saisi jotain muuta/mitään myydyksi. Kirjavinkki: Felicity Lawrencen ”Not on the label”.
Kolmanneksi se ongelmallisin asia. Tuotantokustannukset eivät heijasta hyödykkeen koko hintaa. Niin sanotut ulkoisvaikutukset jätetään ”jonkun muun” maksettaviksi. Ulkoisvaikutuksia ovat esimerkiksi saastuminen, myrkkyjäämät lopputuotteessa, tuottajapään ihmisoikeuksien ja työntekijöiden oikeuksien polkeminen ja niin pois päin. Näille on kovin hankala antaa rahallista arvoa, mutta ne voidaan helposti lakaista maton alle – halpaa hintaa siis subventoi esimerkiksi nälkäpalkkaa saava laiton maahanmuuttajapoimija Espanjan tomaattiviljelmillä. Hinnan maksaa usein hankintaketjun köyhin lenkki (mutta ei useinkaan rahallisesti vaan elämänlaadullisesti).