Kulutusjuhla

Lottovoitolla loma, talo ja hiukan onnellisuutta

Hesarin Talous-sivuilla (E 1-2) kirjoitetaan kansantaloustieteen tämänhetkisestä pop-aiheesta eli onnellisuuden ja varallisuuden yhteydestä. Jutussa haastateltu Veikkauksen haavemarkkinajohtaja Ami Miettinen kertoo, mitä ihmiset tekisivät, jos voittaisivat lotossa:

  • Alle 25-vuotias: Lähtee kiertämään maailmaa ystävän kanssa
  • 25─34-vuotias: Omakotitalon hankinta
  • 35─49-vuotias: Omakotitalon täyttö elektroniikalla
  • yli 50-vuotias: Rahat terveyteen, jälkikasvuun ja pitkään etelänlomaan keskitalvella

Miettisen mukaan ”omakotitalosta on selvasti tulossa kolmikymppisten pakkohaave”.

Itse olen tämän mukaan ikäryhmässäni poikkeuksellinen, sillä vaikka lottovoitosta osan sijoittaisin asumiseen, ei minulla omakotitalo kiillä silmissä. Ennen kaikkea hankkisin rahalla aikaa ja mahdollisuuksia tehdä itselle ja lähimmille mielihyvää tuottavia asioita. Iso asunto, toki, mutta esimerkiksi hienosta Helsingin kantakaupungin talosta.

Löydätkö itsesi noista haaveista vai tekisitkö toisin?

Jutussa lainataan Daniel Gilbertin teosta Stumbling on Happiness, jossa Gilbert väittää ihmisten yliarvioivan toistuvasti sekä onnellisuuden määrän että onnentunteen kestävyyden.

Esimerkiksi voi ottaa vaikka uuden auton. Se tuo omistajalleen kyllä onnentunteen, mutta laimeamman ja ohikiitävämmän kuin autonostaja ennalta kuvitteli. Sämä pätee uuteen hameeseen, plasmatelevisioon ─ ja jopa avioliiton kaltaisiin asioihin, joiden uskotaan vaikuttavan ihmisen onnen määrään eniten ja pisimpään.

Mielenkiintoinen kohta jutussa on Gilbertin havainto siitä, että tyytyväisempi on ihminen, jonka ei tarvitse miettiä kahden vaihtoehdon välillä kuin se, joka saa valita. Selitys on yksinkertainen: keskeneräiset asiat vähentävät onnellisuutta ja loppuunsaatetut lisäävät sitä.

Tutkijoiden mukaan ihminen on onnellisemmillaan silloin, kun tuntee kuuluvansa johonkin yhteisöön. Jutun lopussa onkin varoitus omakotitalosta haaveileville:

Jos Gilbertiin on luottaminen, niin suomalainen idylli eli omakotitalo järvenrannalla kaukana kaupungin hälystä ja naapureista on kaikkea muuta kuin onnen tyyssija. Se eristää asukkaansa sosiaalisista yhteisöistä eli asioista, jotka tuovat ihmisille pysyvimmän onnen.

14 Comments

  1. Ei minuakaan nyt hiukan yli kolmikymppisenä tuo omakotitalo kiinnosta yhtään, mutta ymmärrän kyllä haaveen, mikäli elämäntilanne on toisenlainen. Parisuhteen vakiintuminen ja erityisesti lapset saavat rauhallisemman ympäristön ja oman rauhan varmasti tuntumaan huomattavasti houkuttelevammilta kuin kivikaupungin iltailot ja sykkeen.

    Kaikesta huolimatta on sääli, jos lapset kokonaan kaikkoavat kaupungin katukuvasta, mitä on jo aika paljon esim. Kalliossa tapahtunut. Mutta kun ei haluta asua ahtaasti ja kivineliöt maksavat, niin siinä sitä sitten ollaan.

  2. Mä olen selvästikin ikäistäni vanhempi. Kiinnostaa nimittäin lähinnä tuo asunnon täyttö leluilla. Omakotitalo kuulostaa lähinnä riesalta ja murtovarashoukuttimelta.

  3. Ilkka: Tokihan se perhe asettaa palikoita eri järjestykseen, mutta jos minulla olisi lapsia ja parimiljoonaa ylimääräistä euroa, niin silti ostaisin ennemmin ison asunnon kerrostalosta (jonkun puistikkopalan reunalta tms). Ja sitten kesämökki maalta.

    Kuten Kriisi toteaa, niin omakotitalossa on riesansa ja leluissa hauskuutensa!

  4. ”keskeneräiset asiat vähentävät onnellisuutta ja loppuunsaatetut lisäävät sitä”

    Miten totta tuo onkaan. Hyvin monessakin suhteessa.

    Vaan jos minä voittaisin lotossa, niin enköhän käyttäytyisi aika 50-vuotiaisesti, vaikkakin ilman tuota jäkikasvuosaa… sen voisi korvata vaikka sillä elektroniikalla (kerrostalokämppään kuitenkin).

  5. No tuossa lienee ylipäätään ideana oman asunnon hankinta, ei välttämättä niinkään se seikka, onko se nyt omakotitalo vai kerrostaloasunto. Itse hankkisin Tampereen keskustan tuntumasta ison kerrostalokolmion mikäli lottovoitto napsahtaisi tilille.

  6. Itsekin jo näin aikuisiällä olen yhä henkisesti nuori, koska haluaisin rahani käyttää ulkomaanmatkoihin enkä omakotitaloon. Hifistelyvaiheessa en todellakaan vielä ole.
    Sitten taas eräs jo useamman vuoden työelämässä ollut samanikäinen ystäväni on näemmä jo eläkeiässä sillä hän haaveilee terveydestä, lentävänsä keskitalvella etelän aurinkoon pitkälle lomalle sekä tulevansa isäksi.

    Että miten se nyt on, lieneekö ikäkategoriointi aina ihan kohdillaan…

  7. pni: Jos sitä osaisikin tehdä asiat loppuun!

    Matti: Mielestäni kyse on nimenomaan omakotitalo/muu asunto -jaottelusta. ”Varma” asunto lienee suomalaisille perusturvaa suuresti luova tekijä, ja täällä siitä omakotitalosta on tullut tietynlainen symboli.

    piua: Niin, yleistykset ovat aina yleistyksiä. Kukin tavallaan.

  8. Omakotitalo, pah. Mie ostaisin KARTANON.

    Tai rakennuttaisin. JA kävisin lisäksi maailmanympärysmatkalla, jos rahna riittäisi.

    En tosin lottoa, mikä voi merkittävästi estää voittamista ylipäänsä. Hmm.

  9. Noissa havainnoissa ei sinänsä ole mitään yllättävää, perusluterilaisen vaatimattomia toiveita. Ainoa mikä särähtää on se, että ”elämysten” perään tuntuvat hamuavan vain nuoret reppumatkailijat. Onko koko elämysteollisuus siis turhan päälle rakennettu?

  10. Wilhelmiina: Niin sitä pitää! En minäkään ole kai koskaan lotonnut, mutta saattaahan sen joku tehdä puolestani.

    Sami O: Jep, siis tätä peruskamaahan nämä haaveet ovat aina olleet. Kun haaveita kysytään, niin ensiksi tietysti mieleen tulevat oman elämän turvallisuuteen yms. liittyvät jutut. Elämykset olisivat sitten ekstraa, jota tehdään, jos ylimääräistä jää. Mutta eipä suomalaiset niissäkään pröystäile.

  11. En minä omakotitaloa, enkä sen puoleen niin kauheesti elektroniikkaakaan, vaikka 40+ ikäisenä ehkä pitäisi.

    Mutta asumiseen lottovoitto tietysti menisi, ja tuossa asumisen yhteisöllisyydessä on mielestäni hyvä pointti. Kiva asuinympäristö, mukavat naapurit, lyhyet välimatkat ja hyvät liikenneyhteydet. Oma piha silti pitäisi olla. Saattaa olla vaikea yhtälö, mutta jotenkin se on lähivuosina ratkaistava, ilman lottovoittoakin.

  12. Riippuu lottovoiton suuruudesta.
    Joku normaali lottovoitto, 1000 000 tai jotain sellaista ei hirvittävästi muuttaisi mun elämää.
    Luultavasti muuttaisin lähemmäksi metroasemaa.

    Yli 5000 000 muuttaisi jo jonkin verran elämää, luultavasti viipyisin vain muutaman vuoden Suomessa hoitamassa keskeneräiset projektit loppuun ja asettuisin sitten pysyvästi jonnekin Italiaan.

    Jos lottovoitto olisi samaa koko luokkaa kuin Euroloton superpotit, perustaisin lasten sotavammasairaalan.

  13. Helen: Hesarissa oli syksymmällä iso juttu siitä, miten tuonne pelloille pykätyissä asuinalueissa on vaarana juuri yhteisöllisyyden puuttuminen. Naapureita ei tunneta ja sukulaiset sekä ystävät ovat kaukana, mutta on ostettu se kallis omakotitalo pienellä tontilla, ja pitäisi elää onnellista aikaa.

    Petja: Tässä nyt varmaan ajateltiin sellaista muutaman miljoonan pottia. Mutta kyllä minun elämääni jo se yksikin miljoona muuttaisi!

  14. Ehkä tässä vaikuttaa se, että sinä olet iässä, jossa elämän perushankintoja tehdään, minä taas iässä, jossa ne on periaatteessa jo tehty tai lakanneet olemasta kiinnostavia.

    Minä en lottoa, jos potti on alle 3 miljoonaa.

    Sanotaan näin.
    Asumiseeni olen suhteellisen tyytyväinen, vaikka asunkin kaupungin vuokra-asunnossa, eräässä Helsingin huonomaineisimmista nurkista.

    Kantakaupungin asumisenmukavuus on kyseenalaista vanhojen asuntojen huonojen parvekkeiden vuoksi. Lisäksi tiedän, kiitos vanhan ammattini rakennusliikkeen markkinointijohtajana, aika paljon liikaa keskustan uudemmista rakennuksista.

    Omakotitalon vaiva ei minua kiinnosta ja tiedän, että sellainen jokseenkin samanlaisen saisin tuosta noin kilometrin päästä kaupunkiin päin, metroaseman läheltä hintaan 200 000. Tiedän rakennuksista sillä alueella tarpeeksi, tietääkseni että tuolla hinnalla saa sen mistä olen valmis maksamaan, sellaisesta talosta, josta se kannattaa maksaa.

    Jos asumiseen menisi 200 000@ jäisi miljoonasta 800 000.
    Jos laskee sille sellaisen varovaisen tuoton viimeisen 20-vuoden osakeindeksien mukaan. Varovaisen, sikäli että painottaa sitä hieman alaspäin, ikään kuin varauksena tuleville huonommille vuosille, niin pääoman kuukausituotto, verotuksen jälkeen, olisi saman verran, kuin joidenkin kamujeni kuukausipalkka.

    Eli jos perheeseen tulisi noin yhden kuukausipalkan verran enemmän rahaa, niin totta kai se muuttaisi elämää, mutta miten?

    Vaatekaapin uudistaminen nopeutuisi hieman.
    Olisi useammin ulkomailla.
    Kodin elektroniikka meillä on aika vanhaa, mutta en näe mitään syytä ostaa uutta, jos vanha toimii.
    Silloin kun sitten olisi aika uusia sitä, ostaisi luultavasti keskihintaista, hieman vanhempaa mallistoa, kuten tähänkin asti.
    Suurin osa huonekaluistamme on vanhoja, joten ei ole mitään syytä uusia, muuta kuin kirjahyllyt ja kenties työtuolini. Niitten uusimiseen ei tarvita lottovoittoa.
    Ajokortti ja auto on muutoinkin hankittavien listalla, jahka ehtii kerkiimään, mutta auto on jo katsottu, kuten huomisessa blogimerkinnässä näkyy, eikä niihinkään tarvi lottovoittoja.

    Tiedän ettei vaimoni jättäisi työtään kovin helposti. Omani saattaisi hieman muuttua, mutta ei sekään niin hirvittävästi.

    Itse asiassa, jos tuommoinen peruslottovoitto siunaantuisi, olisi luultavaa, että se alkaisi vain kerätä omaisuutta ympärilleen, eli sellaisen auton tai kahden hinta vuodessa kertyisi vuosittain säästöjä.