Kulutusjuhla

Tieto esiin, kiitos

Marjut ihmettelee, miksi aina pitää kysyä: ”Ruokarajoitteisena on harvoin sellaista ravintola- tai kahvilakäyntikertaa, jolloin en joutuisi kysymään tuotteiden sisällöistä, vaikka olisi varsin helppoa antaa tarvitsemani tieto jo etukäteen. Ei se vaatisi sen kummempaa kuin että pistettäisiin se L-, G- tai VL-merkintä ruokalistaan tai vitriinin hintalappuun. Mikä siinä on niin vaikeaa? – – –
Niin ikään jos etsin kaupasta vaatetta, en voi mistään tietää onko haluamaani kokoa jäljellä tai ylipäätään edes valmistettu. Lindex lanseerasi jokunen vuosi takaperin vaatteisiinsa hintalaput, joista näkee suoraan, missä kokoluokissa vaatetta on ollut saatavilla, esimerkiksi vaikka XS-XL, tai 36-52. Silloin ei tarvitse mennä mankumaan vaikka kokoa 34, kun tietää jo, ettei sitä ole. Toisaalta myös H&M:ssä peli on selvä: kaikki mitä on saatavana on esillä liikkeessä.
” (Mari Koo)

1 Comment

  1. Minä olen kymmenen vuotta kirjoittanut siitä, että elintarvikkeisiin pitäisi saada merkintä kepuliprosentista. Se voisi olla sellainen peltiläpyskä, joka on kokonaan kepuliraaka-aineista tehtynä metrin mittainen ja sitten täysin ilman kepuli tehdyistä tuotteista se puuttuisi kokonaan.

    Mitä pirua on muuten L-, G-, tai VL-merkintä.
    Lituskainen, glorifioitu ja vanhatestamentillinen?