Kulutusjuhla

Suomalaisuuden merkitys valintakriteerinä

Vaiheinen pohtii kotimaisuuden merkitystä ja sillä markkinointia: ”Itsessään suomalaisuus ei ole varsinainen laatukriteeri, jos tarkkoja ollaan. On vaikea nähdä mitä suomalaisuuden takana on, ellei sitä sitten pidetä jostain syystä valintoja tehtäessä itseisarvona. Silloinkin tuota itseisarvoisuutta on toisinaan syytä puntaroida.

Mainonnassa ja markkinoinnissa kotimaisuutta kytketään tuotteisiin ikäänkuin se olisi itseisarvoinen valintakriteeri. Sitä käytetään siis markkinoinnin välineenä. Jos kotimaisuudella on välinearvon rooli, niin se on helppo korvata toisella välinearvolla.

Sitäkin voisi pohtia, mitä ”isänmaallista” on siinä, että pitää kotimaista jotenkin parempana, jos se oikeasti ei sellaista ole? Ei kai kotimaisia tuottajia pidä kuluttajana opettaa siihen, että vähäisempi laatu riittää, kunhan kylkeen pistää jonkun ”Made in Finland”-tarran? [- – -] Toinen asia on sitten ekologisten valintojen tekeminen. Niitäkään ei pysty suoraan päättelemään siitä, että jokin tuote on tehty kotimaassa. Joskus näin toki on, mutta jos pitää valita tehotuotantoa kotimaasta tai luomua vaikkapa Virosta, kumman valitset ja mistä tiedät sen olevan ekologisempaa?” (Mari Koo)

5 Comments

  1. Joskus ammoisina aikoina kotimaisuus OLI oikeasti laadun tae, mutta sen jälkeen kun kaikki vapautui ja Made in Hong Kong made by Ping Pong toi saataville halvemmalla tuotettua samankaltaista hyödykettä, oli suomalaistenkin pakko painaa tuotantokustannuksia alemmaksi. Tämä valitettavasti tapahtui laadun kustannuksella, koska työtunnit ovat Suomessa hirvittävän hintaiset.

    Toisaalta, palvelusta ja laadusta ei olla valmiita maksamaan, kaikki pitää saada puoli-ilmaiseksi, vaikka laadukkaan elinkaari olisi ekologisempi ja pitkällä aikavälillä myös edullisempi.

    Osa syynä on kuluttajien kärsimättömyys: Mitään ei olla valmiita odottamaan, vaan keskentekoisetkin tuotteet riivitään käsistä. Yksi hyvä esimerkki on erilaiset ”kalorintankkausasemat”, haet ruokasi, mausteesi ja ruokailuvälineesi itse ja einehtimisen päätyttyä korjaat vielä jälkesi. Ja vielä maksat siitä. Käsittämätöntä.

  2. Itse olen törmännyt tuohon dilemmaan vessapaperihyllyllä. Ainoa paperi, jolla on sekä avainlippu että ympäristömerkki, vastaa käytössä suoraan sanottuna hienoa hiekkapaperia. Useiden kertojen tuskailujen (niin hyllyllä kuin käytönkin yhteydessä… :)) jälkeen jouduin toteamaan, että ihan näin pitkälle en ole valmis kotimaista työtä tukemaan. Lambi, here I come!

  3. Älkää viitsikö.
    Aikaisemmin vasta paskaa tehtiinkin.
    Tuonti oli säännösteltyä ja kaikki meni kaupaksi kun ei paremmasta tiedetty.
    Toki on niin, että paljon paskaa tehtiin ulkomaillakin, esim. Englannin tuotanto elpyi sodasta vasta 1960-luvulla, mutta siitä huolimatta, sieltä sai laatuakin, jos maksuvaraa oli, jo melko nopeasti sodan jälkeen.

    • Kyllä minä viitsin.

      On totta, että tuonti oli säännösteltyä, mutta se mikä kotimaassa tehtiin, se tehtiin kunnolla. Koska ihmisten valinnanvara oli vain: Ostaa kunnollista (ja hintavaa) tai olla kokonaan ilman. Monet päättivät olla ilman ja siksi paskaa ei tuotettu, koska se ei mennyt kaupaksi. Myös tuottajan maine pienessä maassa tahraantui helposti surkean laadun vuoksi, eikä sellaiseen ollut varaa.

      Kulutus oli harkitumpaa ja vaikka hinta oli ratkaiseva tekijä, myös laadulle laitettiin arvoa. Käytetylläkin oli jälleenmyynti tai vähintään käyttöarvoa.
      Aikaisemmin Suomessa tuotettu kannatti vielä pitkänkin käytön jälkeen kunnostaa ja korjata, nykyisin suuret huonekalutkin ovat kertakäyttötavaraa.