Onnellisuuspolitiikka-blogissa Outi Silfverberg kirjoittaa rahan ja asumisen tuomasta onnellisuudesta: ”Se, että korkeimmissa tuloluokissa olevat kokevat itsensä usein keskimäärin muita onnellisemmiksi, selittyy pitkälti sosiaalisella vertailulla ja siihen liittyvällä kilpailulla. Kilpailussa tähdätään tiettyyn elintasoon, jota ilmennetään kulutuksessa, asumisessa ja erilaisissa statussymboleissa. Kun tietynlainen elämäntyyli ja –tilanne mielletään yleisesti tavoittelemisen arvoiseksi, aletaan toiveisiin liittää normeja. On asioita, joita jokaisen ajatelleen kuuluvan tavoitella. Todellisuudessa onni on yksilöllistä ja onnellisuuden välikappaleet moninaisia. Jonkun lapsiperheen onni voi toteutua väljän omakotiasumisen sijaan yhteisöllisyyttä tukevalla kerrostaloalueella vaikkapa Helsingin Kalliossa. Myös elämäntilanne vaikuttaa vahvasti siihen, mistä ja mitä tekemällä ihminen tulee onnelliseksi. Vaikka suurin osa suomalaisista toivoisi asuvansa rauhallisella alueella omakotitalossa, yli puolet on samaan aikaan tyytyväisiä nykyisen asuntonsa sijaintiin ja uskoo unelmakotinsa löytyvän läheltä nykyistä asuntoa.” (Mari Koo)
Joku
”Se, että korkeimmissa tuloluokissa olevat kokevat itsensä usein keskimäärin muita onnellisemmiksi, selittyy pitkälti sosiaalisella vertailulla ja siihen liittyvällä kilpailulla.”
Mielenkiintoinen juttu, mutta onko noin, eli selittyykö todella? Entä jos on pikemminkin niin, että korkeimmissa tuloluokissa suurempi onnellisuus selittyy ennen kaikkea omalla ”turvatulla” ololla, ja (mahdollisesti suoritus- tai muita sosiaalisia paineita näissäkin tuloluokissa ylläpitävä) kulutusvertailu selittää näissäkin tuloluokissa vain sen, miksi ihmiset eivät keskimäärin ole vielä(kin/kään?) onnellisempia? Onko sosiaalisesta vertailusta siis – keskimäärin – yksilötasolla* millekään ryhmälle varsinaisesti iloa, vai onko sen vaikutus lähinnä miinusmerkkinen?
Tietysti jotkut varmasti saavat kiksejä ”kilpailusta” ja siitä, että heillä on isompi telkkari kuin naapurilla, mutta kuinka paljon, ja enemmistö? Usein kun kuulee ainakin muissa yhteyksissä väitettävän, että ihmiset jaksavat olla huomattavan vähän tässä mielessä kiinnostuneita muiden elämistä, kun omassakin on yleensä riittävästi tekemistä. (Vai se vertailuviettikö tämän yhteiskuntamallimme sittenkin selittää?)
Kulutusjuhlassa tästä puhuminen on tietysti vähän kuin saarnaisi käännytetyille, mutta kuitenkin. (Selvyydeksi, alkuperäisessä jutussakin ja jo lainauksen loppupuolella asiaa toki pohditaan nimenomaan tästä näkökulmasta, mutta ainakin lainattu virke silti toistaa tätä ”perinteistä” ymmärrystä / selitysmallia.)
*) Yhteiskunnan tasolla tuloerojen ja niiden vaikutusten tarkastelu on tässä eri kysymys kuin yksilötason kulutusvertailujen psykologisten vaikutusten pohdiskelu.
Sofi
Yleensä korkeimmissa tuloluokissa olevilla ihmisillä on vakituinen työ, eikä tarvitse miettiä mihin rahat riittävät ja esim. saako lapsille annettua sen mitä haluaa. Kyllä raha tuo onnellisuutta, ja varsinkin sen säännöllinen ja varma tulo.