Kulutusjuhla

”Entä jos lapsella onkin huono maku?”

Pienen lapsen kulutushalut mietityttävät Liisaa: ”Täytyy kyllä myöntää, että olen peloissani odottanut, milloin kääpiö aloittaa kaiken vaaleanpunaisen ihannoinnin. Ensimmäiset merkit huomasin kuukausi sitten kumisaapasostoksilla, kun kääpiö halusi sovittaa vaaleanpunaisia saappaita. Valehtelimme miehen kanssa, että niistä oli oikea koko loppu ja ostimme punaiset Nokiat. Muutaman kerran kääpiö on aamulla kysellyt vaaleanpunaista paitaa. Olen todennut hänelle, että hän ei omista vaaleanpunaista paitaa.

Nytkö se siis alkaa? Pitääkö lapsen antaa itse valita? Entä jos lapsella onkin huono maku? Pitääkö sen antaa näyttää mauttomalta niissä vaaleanpunaisissa röyhelöissään? Kuinka kauan tämä kestää?” (Mari Koo)

13 Comments

  1. Jos lapsi itse haluaa vähän vaaleanpunaista röyhelöä niin miksi se on niin kamalaa? Siksi, että se on vanhempien mielestä osoitus huonosta mausta? En kertakaikkiaan ymmärrä tuota ajatusmaailmaa. Toki jos lapsen pillin mukaan juostaan ja ostetaan kaikki mitä tämä haluaa, asia on eri, mutta tässä tuntuu pointtina olevan vaaleanpunainen ja röyhelö.

    Jospa vanhemmat välillä asettuvat lapsen ajatusmaailmaan ja antavat tämän tykätä mistä tykkää – toki pukien lapsen sään, rahatilanteen jne mukaan eikä lytätä tämän makua huonoksi ja mauttomaksi.

    • mä oon pitkälti samoilla linjoilla nanonyymin kanssa tuossa yllä.

      ymmärrän, että lapsen tyylitajuun haluaa ehkä jotenkin vaikuttaa, mutta elän siinä uskossa, että itsetarkoituksellinen vaaleanpunaisen täyskielto on … no. hyödytöntä, jos ei muuta. kai sitä lapsen maun ja tyylitajun kehittymistä voi pyrkiä muutoinkin ohjaamaan?

      • Oman blogikommentin kautta löysin tänne. Täytyy varmaankin selventää, että ei meillä ole vaaleanpunaiskieltoa. On vaaleanpunainen takki ja pinkit housut ja vaikka mitä. Harrastin kirjoituksessa vain vähän vitsihuumoria.

        Olen ostanut lapselle moniakin omasta mielestä mauttomuuksia ihan vaan siksi, että lapsi on ollut haltioissaan. Olen kyllä huomannut, että ostan lapsille vaatteita melko paljon oman maun mukaankin. En kuitenkaan pue lapsiani mustaan, vaikka itse tätä värimaailmaa melko pitkälti harrastankin.

        • selkeesti hankalaa kun ei tunne bloggaajan tyyliä 🙂

          mä oon melko varma, että toi on se kultainen keskitie, jonka avulla jossain välissä tulet kyselemään lapseltasi tyylivinkkejä 😀

        • Näin ylläpitäjän roolista pahoitteluni, etten hoksannut tähän lainaukseen korostaa ironista otetta, joka alkuperäisessä tekstissä toki välittyy 🙂 Pitäis olla joku näppärä merkintätapa sille, että ”oletan, ettei kirjoittaja ihan vakavasti ja tosissaan ole tätä kirjoittanut”.

  2. Älä huoli, kyllä se vielä taintuu.
    Vaikka haaveilin joskus kymmenkesäisenä vaaleanpunaisesta takista, kasvoin kuitenkin vaalenapunaista inhoavaksi aikuiseksi… enkä vähiten vaaleanpunaista inhoavan äidin takia (vai ansiosta?)

    • Kiitos tsempistä! Ihmetyttää vain, että mistä nuo tytöt poimivat tuon vaaleanpunaisen kautensa, kun ei sitä ainakaan kotona suosita. Tuskin se missään dna:ssa on.

      • Omalta ikäryhmältään tietenkin. Useimmilla lapsilla on tarve leimautua omaan ryhmäänsä (ikä ja sukupuoli) ja siksi pientä tyttöä tai poikaa voi loukata todella syvästi ostamalla tälle vaikkapa leluja tai vaatteita, jotka kuuluvat sille toiselle sukupuolelle. 😉

        Eikä minusta tuo ole vakavaa, kunhan elämään mahtuu muutakin. Harvemmin vanhempia tuntuu niin kovasti haittaavan, vaikka pojatkin pitävät eniten niistä ”poikien” väreistä, leluista ja leikeistä, mutta tämä useille tytöille tyypillinen prinsessakausi tuntuu olevan aivan kamalaa. Miksi?
        Ilmeisesti pelkona on lapsen kasvaminen ulkonäkökeskeiseksi ”bimboksi”, mutta eiköhän siihen tarvita muutakin kuin vaaleanpunainen rimpsumekko eikä kaunistautuminen suinkaan tarkoita sitä, etteikö olisi aivoja (itse olen asiantuntijatehtävissä oleva FM ja silti nautin myös yltiönaisellisuudesta ja minulla on jopa muutama vaaleanpunainen vaate – hui!).

        Tietenkään tyttöjen prinsessatouhu ei ollut tällä tasolla vaikkapa 80- luvulla, mutta onhan lapsille suunnatut markkinat muutenkin kasvaneet todella paljon. Siksi ihmettelen miksi vanhemmat aina tarttuvat tähän prinsessajuttuun.

        • Vaaleanpunaisuuden kaipuun heräämistä olen ihmetellyt lähinnä siksi, että lapseni ei ole tekemisissä kenenkään prinsessavaihetta elävän lapsen kanssa. Hoidan lapsia vielä kotona, joten päiväkotivaikutteet ovat vielä saamatta.

          Minusta tyttömäisyyttä voi tukea muutenkin, kuin ostamalla lapselle Hello Kittyä ja kaikkea vaaleanpunaista. Tyttömäisyys on paljon muutakin. En ole huomannut, että leluosastolla olisi varsinaisesti tyttöjen ja poikien osastoja. Meillä tyttö leikkii ihan yhtä mielellään autoilla kuin vaaleanpunaisilla nuken rattaillaan.

          En tiedä tuleeko meidän lapsesta bimbo. Jos tulee, niin tosi mukava bimbo ainakin. Eikä siinä vaaleanpunaisessa nyt mitään niin kamalaa olekaan. On minulla itsellänikin vaaleanpunaisia vaatteita ja kirjoituksissani vähän myös huumoria.

  3. Siis…olenko sekä tyhmä että ilkeä….Mielestäni hymiö(t) ovat juuri sitä varten olemassa ettei syntyisi väärinkäsityksiä….Olen ” taistellut ”yhden kaverin kanssa kun hän ei näitä FB-issa käytä…Koskaan ei tiedä onko hän vihainen, ivallinen tai jotain muuta… Vaikkapa huumorintajuinen 😉
    Ja minua riepoo kun lasta kutsutaan kääpiöksi…Sekin sana on korvattu sanalla lyhytkasvuinen tai pieni ( Small people )…Tila joka ei ole kohdehenkilöstä perin mukava – ja vaikka kyseessä olisi ”lempinimi” koen sen melkeinpä loukkaavana….Ei lasta kohtaan vaan OIKEILLE pienikokoisille ihmisille …( Neljän seinän sisällä ok…)
    VAIKKA olen avarakatseinen….;(
    Sanoo paljon nähnyt mummeli…

  4. Nanonyymin kanssa ihmettelen minäkin. Miksi tyttömäisyys on kamalaa ja vähän ällöttävää? Miksi älykäs ja tiedostava nainen ei voi pitää rimpsuista ja vaaleanpunaisesta? Onko naisellisuuden symboleissa vähä-älyisyyttä aiheuttavia taikavoimia? Vai onko itse naiseudessa jotakin hävettävää jota pitää vähän rajoittaa sivistyneessä seurassa? Minä ainakin pidän sekä vaaleanpunaisesta että röyhelöistä (ja käytänkin niitä joskus). Lupaan mätkäistä tieteellisellä artikkelilla päähän jokaista joka sen vuoksi epäilee kyvykkyyttäni.

    Turha kulutus on asia erikseen, mutta jos vaate tulee tyttölapselle tarpeeseen, miksi se ei voisi olla prinsessainen? Naisellisuus on symboleita. Miksi tyttölapsi joka ylpeästi käyttää sukupuolensa symboleita on tyttö jota pitää vähän rajoittaa? Onko hyvä maku sukupuoletonta?

    • Nanonyymille kirjoittamani vastauksen lisäksi toteaisin vielä, että en ainakaan minä ajattele että ihminen joka pukeutuu rimpsuihin olisi jotenkin tyhmä tai että tyttöys olisi ällöttävää. Minusta ei tule yhtään tämän älykkäämpää, vaikka kuinka vetäisin päälle joka päivä mustat vaatteet. Väreillä ei ole tyhmentävää tai älyllistävää vaikutusta.

      Mutta minusta tyttöyden tai naisellisuuden ilmentämisessä ja symboleissa on myös laajempi skaala kuin vain tuo pinkkirimpsuosasto. Tunnen olevani vahvasti naisellinen nainen lyhyissä hiuksissani sanotaan nyt vaikka niissä maskuliinisissa väreissä.

      Toinen juttu on sitten se, mitä lapsi haluaa. Ainakin meillä 2-vuotiaan mielipiteet muuttuvat useaan kertaan jopa muutaman minuutin aikana. Aina niistä mielipiteistä ei ota taitavinkaan tenttaaja selvää. Yleensä ostan siis tummia vaatteita ihan senkin takia, että niissä ei ihan jokainen mutatahra ja mustikkapuurolaikku näy.

      Olen myös sitä mieltä, että 2-vuotiaalla ei ole vielä oikein käsitystä sukupuolista. Ainakin meillä sedät ja tädit ja tytöt ja pojat menevät iloisesti sekaisin. En siis usko, että hän kantaisi vielä mitenkään vahvasti käsitystä itsestään naissukupuolen edustajana.

      • Kyllä hän jotain on huomannut, jos haluaa nimenomaan vaaleanpunaista.

        Ei vaaleanpunainen vaihe tietenkään ole ainoa tapa olla tyttö ja harvalla onkaan; minun pointtini oli se miksi niin moni ”tiedostava” vanhempi kammoaa nimenomaan tätä vaal.pun.touhua ja hello kittya, mutta ei muuta? Ja miksi pienten poikien vanhemmat paljon harvemmin vastustavat poikiensa halua olla kuten muutkin pienet pojat.

        Lasten maailma on osittain sukupuolittunutta, vaikka ei tietenkään kokonaan. Jokainen varmasti tietää mitkä lelut, vaatteet ja värit on suunnattu vain toiselle sukupuolelle ja mitkä molemmille.
        Minusta ongelmallista on se, jos lapsen toimintaa (leikkimistä, tunteiden ilmaisua, käytöstä jne) rajoitetaan sukupuolen perusteella, ei niinkään lelut ja värit.