Nina Sarell kirjoittaa Nicaraguasta, köyhyydestä ja puutteesta: ”Koska köyhyys on niin arvaamaton ja äksy, puhun yksinkertaisuuteen taipuvaisena ihmisenä mieluummin puutteesta. Puute on hyvä vanha suomalainen sana. Nykyisin sana on niin tarpeeton, että sille piti keksiä uusiokäyttöä. Nykyisin puutteessa ovat meidän maailmankuvamme mukaan ne, jotka eivät ole harrastaneet pitkään aikaan seksiä. Mutta sitä puutetta, mistä mummo puhui, on lähestyttävä nöyremmin, kerrankin turpa kiinni ja vähemmän kaikkitietävänä. Puute on köyhyys taskukoossa, sitä, että ei ole jotakin, mitä tarvitsisi.

On kaksi tapaa suhtautua puutteeseen. Joko kieltäydyt alistumasta ja taistelet sitä vastaan, väsytät itsesi joka päivä katkoessasi irti sen kaikkialle ulottuvia lonkeroita, jotka kasvavat aamuun mennessä takaisin. Laitat taskuun setelin, ja puoli tuntia myöhemmin se katoaa ruokakaupan kassakoneen mustaan kitaan. Ostat velaksi auton, jotta pääset myymään vihanneksia torille. Tulee sade ja huuhtelee tien sikolätiksi, jossa ei kulje eteenpäin edes telaketjutraktori.

Tai sitten kyllästyt olemaan joka päivä turhautunut ja huolissasi. Annat joutavien olla. Lahjoitat niille lonkeroille sen helpon voiton, jota ne niin janoavat. Jotkut sanovat sitä laiskuudeksi tai mañana-meiningiksi. Mañana-meininki, josta täyttä palvelua vaativat turistit jaksavat irvistellä vuosikymmenestä toiseen latinomaissa vieraillessaan, voi toki olla kuuman ilmaston poikima lieveilmiö – mutta ehkä se on pikemminkin puutteen laukaisema defenssimekanismi, joka estää sinua tappamasta itseäsi murehtimalla. ” (Mari Koo)