Kulutusjuhla

Dokumentti herättää pohtimaan ruokajätteen määrää ja syitä

Heikki Honkala kirjoittaa Arvokas ja herkullinen jäte -dokumentista: ”Me luulemme, että tuote on vanhenemassa kelvottomaksi, kun ”eräpäivä” lähenee. Kaupat saattavat heittää tuotteet pois, jopa 5-6 päivää ennen kyseistä takarajaa, koska ne eivät mene enää kaupaksi yhtä hyvin. Lisäksi tuo kurja päiväys lievittää omaatuntoa kotona, kun heitetään kelvollista ruokaa roskiin.

Tuotetusta ruoasta jopa puolet menee roskiin. Viljelijä joutuu karsimaan perunoista liian isot ja liian pienet, koska kauppa ei huoli niitä. Sama kohtalo on aivan hyvillä perunoilla, jotka ovat muodoltaan rumia.

Jos ruokatavara selviää kauppaan saakka, se voidaan heittää siellä roskiin, vaikka on vielä aivan syömäkelpoinen. Jos se selviää tästä karsinnasta jonkun kotiin jääkaappiin, se voi sielläkin lentää roskiin aivan kelvollisena.

Joku jossakin on tehnyt työtä kasvattaakseen banaaneja ja osa näistä tekee tuhansien kilometrien matkan vain päätyäkseen syömättöminä kaatopaikalle.” (Mari Koo)

4 Comments

  1. Tämä on varmaankin se dokumentti, jota yritin katsoa Areenasta, mutta en pystynyt? Musta tuo on vaan niin rajattoman törkeetä. Koko ajan kaikkea tuotetaan länsimaissa/-hin LIIKAA että talouden pyörät saadaan pyörimään vilkkaasti. Sitten valtaosa kaikesta heitetään roskiin, koska kysynnän ja tarjonnan kohtaamista realistisella tasolla ei uskalleta edes yrittää. Eikä kukaan voi näköjään asialle mitään, paitsi yrittää pitää oman elämäsnä siinä kuosissa ettei tarviis hävetä? Mitä sekään kokonaisuudessa auttaa? Yhtä maitotölkkejä pesevää kettutyttöä kohti on kymmenen persepäistä ääliötä, jotka viskovat kaksin käsin kaiken ympärilleen.

  2. Tuo viimeinen lause on totta, mutta yhtä totta on se, ettei siihen saa uskoa. Pitää uskoa, että yksilön teoilla on vaikutusta (vaikkei olisikaan), koska muuten vajoaa apatiaan ja masentuu. Eli yhteenvetona: yksilön teoilla on merkitystä ainakin häneen itseensä, joten ehkä ne pienet teot kannattaa tehdä (vähintäänkin itsekkäistä syistä).

  3. Tässä asiassa rasittavinta on se, ettei tuota kauppojen hävikkiä saa enää ottaa hyötykäyttöön (eli dyykata), vaan se menee jätefirmoille. Tampereella dyykkaus on tätä nykyä käytännössä mahdotonta kun kaikki roskikset on pistetty lukkojen taakse. Pari vuotta sitten vielä sai hyvin laadukasta ruokaa roskiksista…

  4. Exme oli näköjään kirjoittanut myös omaan blogiinsa:
    ”Juuri eilen löysin kaupasta jugurtin, jossa oli edellisen päivän päiväys. Sanoin myyjälle, että tämä kelpaa minulle. Myyjä sanoi: ”Ei me saada antaa eikä myydä näitä” ja heitti jugurtin pois. Hmmh. Olisin ihan valmis allekirjoittamaan paperin, että ”Otan täyden vastuun siitä, että syön tätä päiväyksen ohittanutta jugurttia, enkä tule vaatimaan kaupalta mitään korvauksia, jos sairastun.” Mutta eihän sellaista voi tehdä. Sittenhän en olisi maksanut siitä uudesta jugurtista, jos olisin saanut sen vanhan. Ja tärkeintä on, että maksan. Siis kaupalle. (Omituisinta toki on, että jotkut kaupat antavat tuoreen tuotteen ilmaiseksi, kun löytää hyllystä vanhentuneen. Tästähän tulee kaupalle vain tuplamenetys. Miksi, oi miksi he eivät antaneet sitä vanhentunutta ilmaiseksi?)

    b) Kun dyykkaaminen oli vielä mahdollista (kai se nykyäänkin jossain on, mutta paikkoja on tästä kaupungista äärimmäisen vaikea löytää) meidän taloutemme eli noin 70-prosenttisesti dyykatulla ruoalla. Juuri mitään ei tarvinnut ostaa kaupasta. Silloin saattoi ostaa ajatuksella – kalliimpaa, mutta ympäristölle & ihmisille parempaa. Nyt, kun dyykkauspaikkoja ei ole, on pakko ostaa yleensä halvinta, ihan sama mistä kaukaa se on roudattu. Tai sitten pitäisi vain alkaa syödä vähemmän ja vähemmän. Dyykkaamisen loppuminen johti siis kahdenlaiseen taantumukseen: ensinnäkään kaupan jätteet eivät tule enää hyötykäyttöön ja toiseksi ostoksemme muuttuivat tuhoavammiksi. ”