Kesään kuuluvat erilaiset juhlat, kuten valmistujaiset, rippijuhlat ja häät, ja sen myötä vieraiden pitää pohtia sopivia lahjoja.
Itse olen tänä kesänä menossa kaksiin häihin, joissa molemmissa pari on toivonut rahalahjoitukset tavaran sijaan: toiset matkustavat, toiset rakentavat. Mikäs siinä, helppo lahja ja kolmekymppisillä on jo kodeissaan niin paljon kaikkea, ettei edes lahjalistan avulla tavaran kartuttaminen kiinnosta.
Jotain pientä, persoonallista olisi silti mukava antaa, joten eiköhän lahjapöydille löydy toiveesta huolimatta käyttöä.
Kaj Ilmonen muistuttaa Johan on markkinat -teoksessaan (2007), ettei lahjojen antamista siivitä silkka hyväntahtoisuus, vaan myös sovinnaistavan mukainen vaatimus antaa niitä. Mutta jotta lahja olisi lahja, on sen oltava vapaaehtoinen ja henkilökohtainen. Silti siihen voi sisältyä sosiaalista painetta ja koettuja velvoitteita.
Ihannemuodossaan lahjat ilmentävät Ilmosen mukaan lahjoittajansa anteliaisuutta tai myönteisiä tunteita lahjansaajaa kohtaan. Niinpä: on hienoa, jos voi antaa tärkeälle ihmiselle esimerkiksi pienen, spontaanin lahjan. Ja kuten Ilmonen toteaa, on vaikeaa kuvitella lahjaa, joka ei jollain lailla hyödyttäisi myös antajaansa. Ellei muuta, niin lahja ylläpitää sosiaalisia suhteita. Tätähän nämä kesänkin lahjat ovat.
Mielenkiintoinen ilmiö sinällään on se, että jos juhlittu henkilö ilmoittaa, ettei tarvitse lahjoja, niin silti niitä hänelle ainakin osa vieraista tuo. Eikä juhlan päätähti tästä normaalisti pahastu, vaan jotenkin nykykulttuuriin kuuluu, että edes jotain pientä annetaan läheiseksi koetulle henkilölle. Toki kyseessä voi olla esimerkiksi ohjelmanumero juhlissa, eli aina ei tarvitse kulkea kaupan kautta.
Lahjojen avulla osoitamme, miten me koemme lahjan saajan ja missä määrin me arvostamme häntä. Samalla kun annamme lahjoja jollekulle, paljastamme jotakin itsestämme, omasta identiteetistämme ja tunteistamme saajaa kohtaan. (Ilmonen 2007, 343).