Viime viikolla minullekin tipahti sähköpostia, jossa Uusi Musta haastoi mukaan syyskuun vaatepohdintoihin: tavoitteena olisi kokeilla, pärjääkö koko kuukauden kuudella vaatekappaleella. Kuuteen vaatteeseen ei lasketa esim. urheilu-, bile- tai alusvaatteita, vaan ne arkiset perusvaatteet.

Haasteen taustat ovat Yhdysvalloissa: itse sain aiheeseen liittyvän linkin kaverilta (kiitti Olli!) elokuun alussa.

Suomalaisissa blogeissa haaste on herättänyt jo paljon keskustelua. Osa pitää touhua omalta osaltaan tarpeettomana, kuten Karkkipäivän Sannille:

“Jollekin muotibloggaajalle, tai ehkä mahdollisesti kelle tahansa muulle normaalille ihmiselle, haaste saattaisi olla vaikea. Mutta Sannille? Voi rakkaat…! Mähän olen käyttänyt melkein koko kesän kuutta vaatekappaletta…! Näette edessänne (tai no, ainakin blogin yläpalkissa) ihmisen, jota vaatteet eivät kiinnosta pätkääkään. Mulla on kyllä kaapeissa ihan liikaa vaatteita, jopa niin paljon että osa asuu alakerran varastossa, mutta käytän – oikeasti – koko ajan muutamaa samaa peruskudetta.”

Myös Iltapäivän Anu kehottaa pohtimaan haasteen mielekkyyttä:

“Mieleni tekee kovasti kritisoida pyrkimystä pärjätä kuukausi kuudella vaatteella – mikä ihmeen pointti siinä on, jos vaatekaappi on kuitenkin täynnä? Se voi toki kasvattaa itsekuria jollain tasolla, mutta mielestäni olisi fiksumpaa käyttää niitä vaatteita, jotka on mennyt hankkimaan. On oikeastaan vähän kummallista, että kulutuskriittisyys kulkee käsi kädessä jo hankitun tavaran vähentämisen kanssa, sehän johtaa hyvin usein lähinnä aiemminkin kommentoimaani tavara-ahdistuksen siirtämiseen muiden riesaksi – ja tekee kaappeihin tilaa uusille hankinnoille.

Tulevan sesongin vaihtumisen yhteydessä olenkin päättänyt haastaa ainakin itseni käyttämään kaikkea, mitä kaapeista löytyy sen sijaan että kantaisin ne kirppislaatikkoon. Jos ei heti näytä hyvältä, tarvitaan lisää mielikuvitusta peliin, ja vaikka sakset, jollei homma muuten toimi.”

Kukin siis tavallaan: toisille kuuden vaatteen haaste tuntuu silti olevan vaativa. Haaste tuntuu jo nyt siis täyttäneen ainakin yhden näkemyksen: se on saanut ihmisiä pohtimaan omaa suhdettaan tavaraan ja vaatteisiin.

Itse taidan tosin olla liian laiska osallistuakseni virallisesti haasteeseen. Vaatteita minulla on toki yllin kyllin, ja käytän varmasti normaalina syyskuuna enemmän kuin kuutta vaatekappaletta (farkut ja jotkut toiset pitkät housut, pari-kolme hametta, useita paitoja, pari neuletakkia).

Vaatevarastoni vähennys on käynnissä ja kiihtyy kohti vuoden loppua. Tähän on syynä muutto, jonka ansiosta minun on pakko käydä läpi myös vaatekaappini.

Oleellista on tietysti olla ostamatta lisää. Vaikka saisi edullisesti. Tai olisi “kiva”: olen ottanut periaatteeksi, että vaatteen pitää olla todella kiva, ennen kuin sen hankin, eikä niitä “ihan kivoja” löytöjä kannata edes säilyttää.

Onneksi en koskaan ole ollut erityisen innokas shoppailija. Kiehtovaa on silti lukea, miten esimerkiksi anonyymi shoppailuholisti eli Miss Moneypenny -blogin kirjoittaja pyrkii eroon ostosvimmastaan ja tavaranhaalimisesta.

Tänään nousi yhdessä keskustelussa aiheeksi “kolme kahden hinnalla” -tyyppisten tarjousten vetovoima. Esiin tuli, että joku jättää esimerkiksi lentokenttien tax free -myymälöissä suklaarasiat ostamatta, koska niitä tuputetaan tällaisina kimppatarjouksina. Käsimatkatavaroissaan ei kuitenkaan halua raahata montaa suklaarasiaa.

Sen sijaan saatetaan ostaa vaikka muutama erikoiskonvehti hyvinkin paljon kalliimmalla kilohinnalla. Niistä saadaan suklaan nautinto ja hieman luksusmaiseksi mielletyssä muodossa, eikä tarvitse kanniskella isoja rasioita. Lisäksi voi vielä ajatella, että pieni annos on terveellisempää kuin parisataa grammaa.

Itse myönnän tarttuvani näihin tarjouksiin esimerkiksi alusvaate- tai sukkaostoksilla. Periaatteessa juuri sillä hetkellä ei tarvetta välttämättä olisi kuin yhdelle sukkahousuparille, mutta tarjous houkuttelee ostamaan kolmet, että “on sitten varastossa kaapissa”.

Ruokakaupoissakin tiiraan tarjoushintoja. Mutta siellä sentään olen oppinut, ettei suurta pakkausta kannata aina ostaa, vaikka kilohinta olisi edullisempi kuin pienessä. Pieni määrä voi olla aivan riittävästi, joten miksi ostaa turhaan ylimääräistä vanhenemaan?

Olen jo joskus aiemmin tainnut kertoa myös sen, että esimerkiksi juustoissa ostan nykyisin vähemmän, mutta kalliimpaa.

Esimerkiksi Hakaniemen hallin Lentävä lehmä on mahtava paikka, jos haluaa herkkujuustoa pienen palasen. Koen, että on sekä oman nautinnon ja ympäristön kannalta parempi, kun haen hintavampaa luomujuustoa joskus sen sijaan, että mussutan halpaa perusjuustoa joka päivä. Sitä paitsi Lentävässä lehmässä saa erinomaista palvelua, vaikka juustojen maailma olisi varsin vieras.

Ostin Tiimarista purkin kadulle piirtämiseen soveltuvia liituja (2,90 e) mahdollisia takapihamme lapsivieraita ajatellen. Nyt on kuitenkin todettu, että liiduista ja piirtämisestä on paljon hupia myös meille, jonka lapsuudesta on jo vuosia.

Itse asiassa me aikuiset taidamme olla toiminnasta jopa innostuneempia kuin lapset: taiteellista silmää ei vaadita, mutta käytettävissä on paljon piirustustilaa.

Kuvassa olevat piirustukset ovat ystävieni tekosia. Itse taiteilin suurikokoisen kissan.

Lisäksi liitujen avulla asfaltille luotiin kisarata kauko-ohjattavalla hiirellä (niin, kaikkea sitä!) suoritettua kisaa varten.

Halvat huvit ystävien kanssa ovat parhaita. Niitä suosittelee myös Laura Lee kirjassaan Broke Is Beautiful (Leen blogi aiheesta). Sain kyseisen teoksen lahjaksi viime viikolla, ja on helppo nyökytellä kirjan toteamuksille onnellisuudesta ja varallisuudesta.

Leen yksi kommentti on, että sosiaalinen toiminta kietoutuu helposti kulutukseen liittyvien toimintojen ympärille, kuten elokuvissa käymiseen tai ravintoloissa syömiseen. Jos menot pienenevät, niin voi olla, että myös sosiaalisuus vähenee: henkilö jättäytyy pois yhteistoiminnasta eikä keksi tilalle mitään riittävän halpaa.

Eli kesätoimintavinkkinä pienituloiselle: osta purkki katuliituja ja pyydä kaverit piirtelemään. Liitujen avulla pintaan voi nousta yllättävää luovuutta tai lopputuloksena voi olla esimerkiksi rennot ruutuhyppelykisat.

Olen huomenna menossa Uusi Musta -ohjelmaan vieraaksi juttelemaan shoppailusta ja nuukailusta. Mukana on myös mm. Kulutus.fi -sivuilta tuttu Annukka Berg.

“Puimme nuukuusviikon kunniaksi lauantain lähetyksessä kuluttamista. Shoppailuun, eli harrastusmuotoiseen ostamiseen käytetään galluppimme mukaan aikaa viikoittain. Mikä ajaa meidät jatkuvaan uuden ostamiseen, jopa hamstraukseen, ja toisaalta onko kyse pakosta, kun tavara ja vaatteet hajoavat käsiin normaalikäytössä eikä mitään kannata korjata. Entä mitkä ovat vaihtoehdot uuden ostamiselle?”

Etukäteen sain pyynnön viedä studioon mukanani jonkun arjessani pitkään olleen esineen tai vaatteen. Nyt siis pähkäilen, mitä ottaisin.

Ja mikä on pitkäikäistä? Sekin vaihtelee tavaran mukana. Ovatko kengät kestäneet pitkään, jos niitä on käyttänyt viisi vuotta muutaman kuukauden ajan vuodessa, vai pitääkö ikää olla kymmenen vuotta?

Ohjelmassa puhutaan myös tietysti tavaran kierrättämisestä, vaihtamisesta ja lainaamisesta. Oma ompelukoneeni on parhaillaan ystäväni luona, ja itse olen tarvittaessa saanut ystäväpiiristä lainaan niin porakoneen, teltan kuin fillarilaukut.

Vähäiset huonekaluini ovat kirpputoreilta, huuto.netistä, roskalavoilta tai kavereilta saatuja.

Oma suurin shoppailuaikani oli siinä vaiheessa, kun siirryin opiskelijasta palkkatyöhön. Tulojen kasvun myötä sekä Helsingin kauppojen valikoimien äärellä tuntui, että on ostettava uusia vaatteita ja muuta tavaraa.

Nyt se on laantunut huomattavasti. Eipä siitä ostelusta suuremmin iloa saanut, ja aina jossain olisi periaatteessa tarjolla vielä jotain hienompaa.

Kätevä keino on yksinkertaisesti pysyä poissa houkutusten ääreltä. Niin kauppakeskuksista tai näyteikkunoiden tiirailusta, yhtä lailla kuin nettikaupoista tai kirpputoreilta (kirppiksillä heräteostoksiin on niin helppo sortua, “kun eihän tämä maksa paljon mitään ja on käytettyäkin”).

Toinen hyvä keino on tietysti raha. Kun sitä ei ole liikaa käytettäväksi kaikenlaiseen osteluun, niin eipä tule hankittua mitään hetken mielijohteesta. Sen sijaan voi “sijoittaa” harvemmin, kalliimmin ja eettisemmin. Kuten esimerkiksi tein ostaessani öljyvärimaalauksen tänä vuonna: käytin rahojani hienoon hankintaan, josta on iloa loppuiäksi.

Mutta huomenna ei helsinkiläisten kannata välttämättä jäädä kotiin kuuntelemaan radiota, vaan suunnata Vallilan kirjastolle (ohjelman voi kuunnella sitten jälkikätee YLEn Areenan kautta). Omaa ekoiluaan voi pohtia tietysti myös Kierrätystehdas-tapahtumassa koko viikonlopun.

Lisäys:

Shoppailuun tuntuu yleensä liittyvän edelleen ajatus, että nimenomaan naiset ostelevat vaatteita ja kosmetiikkaa. Mielestäni kannattaisi myös joskus tarkkailla miehiä esim. kodintekniikka- tai rautakaupassa tai muussa vastaavassa (siis liikkeet kuten Verkkokauppa, Bauhaus, Claes Ohlson). Aikamoisia heräteostoksia moni saa niissä aikaan, mutta ilmeisesti toimintaa ei mielletä shoppailuksi.

Tänään alkavaa Nuukuusviikkoa vietetään teemalla “Vähemmän kulutusta, ennemmän elämää“:

“Nuukuusviikolla (19.-25.4.) tarkastellaan sellaisia ekologisia elämäntapoja, joilla tavalliset ihmiset ovat tehneet elämisestään ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpää sekä rohkaistaan suomalaisia toteuttamaan niitä. Nostamme esiin myös kohtuustalouden perusteita vaihtoehtona nykyiselle kestämättömälle talousjärjestelmälle, joka perustuu luonnonvarojen ylikulutukseen eikä edes lisää hyvinvointia odotetulla tavalla.

Esittelemme arkielämän kestäviä valintoja, joiden mukaisesti monet suomalaiset elävät tälläkin hetkellä maaseudulla ja kaupungeissa. Kerromme yksilöistä ja yhteisöistä, joiden elämänvalinnat vähentävät luonnonvarojen kulutusta asumisessa, ruuanhankinnassa, liikkumisessa ja työnteon järjestämisessä. Samalla valinnat ovat heidän mielestään nostaneet elämänlaatua arjen elämyksellisyyden, yhteisöllisyyden ja itse tekemisen kautta.”

Täällä Kulutusjuhlassa Nuukuusviikko näkyy niin, että viikon aikana julkaisemme muutamia vinkkejä ja kokemuksia siitä, miten netti voi auttaa nuukailevaa kuluttajaa. Mieluusti tietysti aiheeseen saavat myös lukijat kertoa omia kommenttejaan: millaisissa tilanteissa netti tekee elämästä sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämpää?

Kierrätyskeskus kertoo tiedotteessaan, kuinka heidän kauttaan on kulkenut entistä enemmän tavaraa:

“Vuonna 2009 Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen kautta kiersi yli 1 200 000 tavaraa hyötykäyttöön ja asiakkaita oli yli 250 000. Tavaramäärä kasvoi vuonna 2009 noin 30% ja asiakasmäärä 18% vuoteen 2008 verrattuna. Nousutahti jatkuu myös kuluvana vuonna, sillä tammi-helmikuussa 2010 tavaramäärä oli jälleen kasvanut 20% verrattuna vuoden 2009 vastaavaan aikaan.

Luvut kertovat myös pääkaupunkilaisten lisääntyneestä halusta kierrättää tavaroitaan hyötykäyttöön.

– On tosi hienoa, että ihmiset haluavat tuoda tavaroita kierrätykseen ja näin huomioida ympäristön, iloitsee Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen myymälätoimintojen johtaja Aatos Weckman.”

En yhtään epäile ihmisten halua kierrättää ja hankkia käytettyjä tavaroita. Pidän sitä erittäin suositeltavana.

Mutta silti on mielestäni jotenkin masentavaa, että meillä on niin paljon kaikenlaista, jota voidaan laittaa kiertämään ja sitten ottaa uutta tilalle. Parhaat ja rakkaimat esineet eivät päätyisi edes Kierrätyskeskukseen.

Kierrätettävän tavaramäärän kasvu voi myös osaltaan kertoa siitä, miten kokonaisuudessaan tavarat vain lisääntyvät. Eli ehkä sitä uuttakin ostetaan yhä enemmän, ja sitten vanhempaa pistetään eteenpäin.

Ongelmajätettä keräävät autot kiertävät taas pääkaupunkiseudulla

Pääkaupunkiseudun kierrätykseen liittyen: HSY:n keräysautot kiertävät joka kevät Espoossa, Kauniaisissa, Helsingissä, Vantaalla ja Kirkkonummella. Autoihin voi tuoda ongelmajätteitä, sähkö- ja elektroniikkaromua sekä metalliromua. Keräysautokierros on jo alkanut ja se kestää toukokuun loppupuolelle. Oman lähimmän pysähdyspisteen aikataulu löytyy nettisivuilta, esim. Helsingin aikataulut.