»   Arkijärjen Jenni laski takkinsa: “Jälleen tulee mieleen, kuinka anoppini kertoi lapsuudenkodistaan, jossa 6-henkisen perheen kaikki takit mahtuivat normaaliin naulakkosyvennykseen tangolle roikkumaan. Pitäisi kysyä, montako takkia kukin heistä omisti kesää ja talvea kohti, mutta arvelen että varmaan yhden. Minä omistan siis yksin enemmän takkeja, kuin kokonainen perhe yhteensä joskus 60-luvulla.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Saara muistuttaa, ettei ostaminen ole ainoa tapa hankkia tavaraa tai syötävää: “Sellaiset kysymykset kuin ”Millaista ruokaa tässä oikein pitäisi ostaa että söisi oikein?” tai ”Mistä löytäisin eettisesti kestävällä tavalla valmistettuja vaatteita?” pohdituttavat tiedostavaa kansanosaa. Näin ajatteleminen on kuitenkin historiatonta. Vielä 50 vuotta sitten tavalliset ihmiset eivät ajatelleet että ainoa tapa hankkia tarvitsemansa on ostaa. Tänäkin päivänä ostamisen vaihtoehtona on valmistaa itse, leipoa itse, kasvattaa itse, mutta jostakin syystä nämä vaihtoehdot ovat muuttuneet näkymättömiksi niin ettei niitä osata edes harkita. [- - -] Voidaksemme valita eettisesti kestävää, meidän on joskus päästävä itse paitsi valitsemaan annetuista vaihtoehdoista, myös luomaan uusia vaihtoehtoja. Tarvitsemme lisää elämänhallintaa. Minusta näyttää siltä, että eräs ensimmäisistä askeleista on kyseenalaistaa, tarvitseeko minun todella ostaa elintasoni. Tarvitseeko minun olla täysillä mukana eettisesti ongelmallisessa kulutuspelissä, vai voisinko pärjätä joiltain osin muutenkin? Ostamisen ja kuluttamisen mielenmaiseman voi vaihtaa myös opettelemisen ja valmistamisen mielenmaisemaan. Se on vaivalloista, vanhanaikaista, hidastakin. Siksi puhun mielenmaisemasta, sillä vaikka konkreettiset teot ovat pieniä ja arkisia, niiden takana on arvomaailma joka on vastakkainen kiihtyvän kuluttamisen eetokselle.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Kurakauppalan Kaisa osti polyrottinkiset kalusteet: “Pakkauksen mukana tulleet useat (!) halpiskuusiokulma-avaimet ja pellistä leikatut mutterinvääntimet olivat lähinnä huono vitsi. Kalusteet olivat siis ihan täysin paloina: käsinojat oli ruuvattava selkänojaan, istuin kiinni selkänojaan ja käsinojiin, etulevy käsinojiin ja istuimeen. Ruuvattavana oli pitkälti toistakymmentä ruuvia huonekalua kohti, ja ne piti ruuvata kunnolla, ettei oma väki ja kylälliset tipahtele tuoleista läpi. Vastakappale ruuville oli vain muutamassa kohdassa, niin että piti yhtä aikaa pitää kiinni mutterista ja kääntää ruuvia (tai toisinpäin). Nämä ruuvit sijaitsivat vielä 99-prosenttisesti tuolin sisällä (eli alla), jossa minunkin massiivinen 142-senttinen varteni hädin tuskin mahtui työskentelemään. Eikä ruuveja voinut kiristää heti kunnolla, sillä jos sen erehtyi tekemään, ei seuraava ruuvi yltänytkään siihen kakkospalan reikään mihin piti. Oli tehtävä siis monta kiristyskierrosta. Ostokset olisivat varmasti lentäneet ikkunasta, ellei Samilla olisi ollut varastoissaan Black & Deckerin ruuvinväännintä, vasaraa (!) ja pihtejä. Kaikkia tarvittiin. Ottaen huomioon, että olemme ihan normaalin kokeneita huonekalujen kasaajia, tämä viritys oli kyllä yliveto.” (Mari Koo, kiitos linkkivinkistä Kaisa K:lle) Ei kommentteja.

»   Lauri Järvilehto valaisee menneiden muistelun ihanuutta ja edistyksen merkitystä: “Ihanat väläykset nuotiotulesta tai älykännykättömästä kahvihetkestä muodostavat kontrastin arkeen, joka saa menneet elämäntavat näyttämään houkuttelevilta. Tosi asiassa teknologian kehityksellä on kuitenkin selkeä syy: se, että olemme halunneet ratkoa todellisia ongelmia. On kuitenkin aika siistiä, että on sähkövalo ja sisävessa, lentokoneet ja – kyllä – internet. Nämä läpimurrot ovat vieneet ihmislajia hurjaa vauhtia parempaan suuntaan. Kyse ei ole myöskään vain siitä, että olisi vähän helpompaa kuin ennen. Myös inhimillisen kärsimyksen määrä on vähentynyt radikaalisti viime vuosikymmeninä, samalla kun yhä useampi voi tavoitella elämässään yksilöllisesti kiinnostavimpia päämääriä. [- - -] Pidä kerran tai pari kertaa vuodessa sellainen viikon breikki, että jätät kaikki datavitkuttimet laatikon pohjalle. Osta parin kympin peruskännykkä ja käytä sitä yhteydenpitoon. Osta hyviä kirjoja ja aikakauslehtiä ja satsaa laatuaikaan ystävien kanssa. Datapaasto antaa pääkopalle hetken tilaa rauhoittua ja antaa menneen ajan auvosta hetkeksi parhaat palat ilman, että menetät teknologian mukanaan tuomaa arjen edistystä.” (Mari Koo) 2 kommenttia.

»   Heidi osti uudet lenkkarit: “Menin eilen urheilukauppaan ostaakseni uudet lenkkarit vanhojen rähjäisten tilalle. Edelliset lenkkarit olivat ostettaessa vitivalkoiset. Nyt ne ovat erilaisista puhdistusoperaatioista huolimatta kuraisen harmaat. Halusin siis värikkäät tossut. Sanoin myyjälle “Haluan iloisen väriset lenkkarit”. Myyjä ojensi minulle pinkit kengät, joita sovitin ja sanoin “Nämä minä otan”. Myyjä yritti höpistä jotain pronaatioista ja supinaatioista. Minä en moisesta piittaa, sillä lenkkitossujeni väri saa minut hyvälle tuulelle.” (Mari Koo) 1 kommentti.

»   Helena Tahvanainen pohtii kolumnissaan vaateteollisuuden mutkikkuutta: “Lisäksi on ihan terveellistä muistaa, että kaikki halpamaista tuotavat vaatteet eivät suinkaan ole rättitasoa, vaan suomalaisfirmoista Bangladeshista eniten vaatteita ostavat Stockmann ja S-ryhmä. Kumpikin on vakuuttanut, että heidän yhteistyökumppaninsa ”ovat valvonnassa”, kuten S-ryhmän edustaja muotoili (Karjalainen, 7.5.). Stockmann kertoi ”pyrkivänsä valitsemaan” kumppaneita, joiden työolot ovat kunnossa. Jotta työolot paranevat, tarvitaan syvällisiä ja laajoja yhteiskunnallisia muutoksia. Mutta ikävä kyllä, kun niitä tapahtuu, riistoteollisuus kiertää maapalloa. Kun Kaukoitä on koluttu, on Afrikan vuoro. Kiina petaa jo sinne. Mutta miksi älyttömän halvoille vaatteille on sellainen tarve kuin niille nykyään on? Jos nykyihmiselle riittäisi sen verran vaatteita kuin hän tarvitsee, meillä olisi varaa ostaa kunnollisesta kankaasta kunnolla ommeltuja ja kestäviä vaatteita. Niin selättäisimme myös jäteongelmat. Työtä olisi kotimaan ompelijoille, mutta miten kävisi bangladeshilaisille?” (Mari Koo) 1 kommentti.

»   Exme tekee hankintoja Facebook-ryhmien kautta: “Huonekalujen myyntiryhmien silmiinpistävä piirre on, että kaikki myyvät Ikeaa. Siis kaikki. Ja niiden hinnat ovat käytettyinä samaa tasoa kuin uutena. Tuollaisen pöydänkin, jonka sain eilen, olisin voinut ostaa käytettynä huonekaluryhmästä 6 €:lla (uutena Ikeasta 4,99 €). Siinä on kierrätysaate kovilla, kun tietää saavansa uuden halvemmalla. Kuinka innokas kierrättäjä olenkaan, kysyin itseltäni, mutta onneksi löysin samanlaisen sitten maksutta. Sen lisäksi, että melko uutta Ikeaa (osassa ilmoituksia lukee “ostettu 2 kk sitten, käyttämätön”) myydään valtavia määriä, sitä myös etsitään näissä ryhmissä. Puolet ilmoituksista on Ikean huonekalujen myynti-ilmoituksia, toinen puolet ostohalukkuusilmoituksia. Se on jotenkin hullua, koska itse hankin huonekalut eliniäksi. Hyvä on, ostin vuosi sitten työpöytäni nimenomaan sieltä Ikeasta, mutta ostin senkin eliniäksi.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Lupiini kirjoittaa mm. nuoruutensa ekoherätyksestä ja muista kulutusnäkemyksistään, kuten ostokrapulastaan ja varmuuden vuoksi ostamisesta: “Ostokrapula on alkanut iskeä muutenkin viime aikoina herkemmin, huomaan joskus kesken Prisma-reissun, että kun olen valikoinut ostoskärryihin kumpparit, parit sukkikset ja ex tempore -huivin, en enää voikaan hankkia kesähattua/pikkutermospulloa/parilapannua tai muuta ei niin kovin tähdellistä mutta kuitenkin ostoslistalle kirjattua. Tämän takia itse asiassa diggailen automarketeista: ostelulta menee glooria ja ylenmääräinen merkitys, kun samassa kaupassa lapataan kärryyn niin jugurtit kuin rintsikatkin. Mutta joo, sorrun silti osteluun vähän väliä. Museokaupat ja Punavuoren design-puodit, nettikaupoista nyt puhumattakaan, ovat ihan killereitä. Tässä taannoin vitsailin, että minulle pitäisi laittaa alkolukko nettikauppoihin, kun synttäreiltä palattuani punaviinipäissäni tilasin hetken mielijohteesta ihania paperisia mehupillejä ja kasan washi-teippejä sekä erivärisiä dymo-nauhoja. Kyllähän niille käyttöä tulee, mutta sinne liihotti taas parikymppiä. Toinen piirre joka raivostuttaa itsessäni ja miehessä, on varmuuden vuoksi ostaminen. Meillä on vaikka kuinka monet sakset ja kaikkia ääliömäisiä keittiövälineitä kuten paistolämpömittari ja pastakone, useampi mutteripannu jne.” (Mari Koo) 1 kommentti.

»   Kirjasfääri-blogissa suhtauduttiin ensin skeptisesti uuteen kirjojen muotoon, mutta kokeilun jälkeen korttipakan kokoinen minikirjanen ihastutti: “Meinasin turskauttaa aamuteet ikkunaan, kun luin Hesarista Otavan uudesta “formaatista”, “yksinoikeudella Suomessa”, “Miki”. Olin ihan että joo niin varmaan, tosi innovatiivista uudelleenlämmittämistä, pienennetään taviskirjat pienikokoisiksi pokkareiksi ja paketoidaan se johonkin tympeään brändiin. Ketä kiinnostaa? [- - -] Korpesi muuten aika lailla, kun noin viisi (5) minuuttia Ei kiitosta luettuani olin täysin myyty.” Kirjasfäärissä listataan minikirjan etuja, mm. taskuunsopivuus ja lukemisen vaivattomuus yhdellä kädellä. (Mari Koo, kiitos linkistä Kaisa K:lle!) Ei kommentteja.

»   Kala- ja raputalouteen erikoistunut Kai Westman moittii raputuotteita, joita myydään väärän ravun nimellä: “Punaravun nimeä ei ilmeisesti ole koettu myyväksi, ja siksi siitä valmistettuja tuotteita tarjotaan arvostetumman ja kalliimman, rapujuhlista tutun jokirapumme nimellä. Tätä vierasta lajia myydään muun muassa tuotenimillä ”jättijokirapu” tai ”espanjalaisia jokirapuja”. Saatavissa on myös punaravun pyrstöjä nimellä ”jättijokiravun pyrstöjä” ja ”jokirapusalaattia”. Myös monet erikoistuotteet, kuten ”jokirapu-etanaruukku”, ovat punarapua. Jopa tunnetut kalatiskit, jotka mainostavat toimintansa olevan sertifioitua, tarjoavat näitä kuluttajia harhauttavia tuotteita. [- - -] Punarapu ei makutestien perusteella ole jokiravun veroinen. Se on kuitenkin niin maukas, että tuskin menekki pienenisi, jos sitä ja sen pyrstöjä ja niistä valmistettuja salaatteja ja kastikkeita myytäisiin lajin omalla nimellä. Edullisena ja jatkuvasti saatavana punarapu on ottanut paikkansa rapujuhlissa, usein joki- ja täplärapujen lisänä ja monipuolistaen herkuttelua.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Kari Rydman kritisoi mainontaa: “Eivätkä mainoksetkaan sitä tarkoita että se mitä ne väittävät olisi muka totta. “Kyllähän se kaikkien pitäisi tietää”, he sanovat. Naisille tarjotaan tököttiä, joka “pidentää ripsiä 67 prosenttia”. Ja varmemmaksi vakuudeksi näytetään naista jonka tekoripset näyttävät 200-prosenttisilta niin että huonosilmäisetkin vakuuttuvat. Miehille taas tarjotaan “täysin vaarattomia” pillereitä, joiden ansiosta se elin jossa miehen aivot useimmin sijaitsevat pitenee nopeasti ja rajusti. “Koska naisesi vaatii”, huijarit vakuuttavat sen naisen puolesta. Naisille kohdistettua huijausmainontaa puolustellaan sillä, että naisilla on “oikeus unelmoida”. Onhan heillä toki, ja myös oikeus maksaa hirmuisia summia tyhjästä. Koska unelmoida “täytyy”, naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä. Niin yksinkertaista se on.” (Mari Koo, kiitos linkistä Kaisa K!) Ei kommentteja.

»   Salla Laasonen päätti muuttaa lastenkutsujen lahjavuorta: “Kutsukortissa luki: ”Koska maapallolla on jo nyt liikaa tavaraa väärissä paikoissa, niin eiköhän oteta tämä näillä synttäreillä huomioon, kiitos! Lahjatoive on biohajoavaa, kierrätettyä, tai vaikka aineetonta yhdessäoloa!” Olin jo valmistautunut turhautuneisiin reaktioihin siitä kun ei voikaan koukata kaupan kautta muovipakettia, vaan joutuu ihan miettimään asiaa. Sen sijaan vanhemmat tulivat ihan ovelle asti kiittämään kuinka joku vihdoinkin uskaltaa tehdä näin! Lapset olivat itse keksineet mitä oivallisimpia tekeleitä omista tavaroistaan. 5-vuotias tyttäreni sai kuin saikin niistä vanhoista villasukista, katkenneesta katuharjasta, rannalta kerättyjen simpukankuorin koristellun ohjasten kera tehdyn keppihevosen. Se oli välitön hittituote, ja pesee vielä tänäkin päivänä ne muoviset vinkulelut. Vaikka se jo itsessään oli ilahduttavaa, niin vielä ilahduttavampaa oli rikkoa lastenkutsujen muovileluihin perustuvaa kilpavarustelun normia, sekä saada siitä molemminpuolinen synninpäästö. Purkaa siis sellainen sosiaalinen paine, johon mukautumisesta kaikki kärsivät, mutta jota kukaan ei uskalla rikkoa.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Luminosa kommentoi suomalaisten karkkisuhdetta: “Missään muussa maassa en ole nähnyt niin valtavia karkkihyllyjä kuin Suomessa on isoissa marketeissa. Pienissäkin marketeissa on karkkeja ihan älytön valikoima. En tainnut koko Italian vuoteni aikana kuulla kenenkään kertaakaan sanovan, että haluaisi ostaa karkkia. Ruuat ja leivonnaiset olivat enemmänkin se juttu, josta puhuttiin. Suomessa taas kuulee useinkin, että ihmisten tekee mieli juuri karkkia. Mikä tahansa makea ei riitä, vaan sen on oltava karkkia. Lapsilla on karkkipäivä, ja on hyvin yleistä, että ihminen on karkkilakossa. Ihmisiä myös jonkin verran arvostellaan karkkimaun perusteella. Se on hämmentävää. Miten suomalaisten yhdeksi nautintoelintarvikkeeksi on muodostunut juuri eri väreillä, mauilla ja muodoilla muokattu sokeri?” (Mari Koo, kiitos linkistä Kaisa K!) 2 kommenttia.