Kulutusjuhla

»   Islannissa asuva Salamatkustajan Satu selvitti, miksi Suomessa islantilaistuote Skyr on valmistettu tanskalaisesta maidosta. “Suomessa myytävästä skyristä valtaosa tuodaan kuulemma Tanskasta. Kyse on lisensoidusta valmistuksesta, eli tanskalainen yritys valmistaa skyriä islantilaisella reseptillä tanskalaisesta maidosta. Skyrissä käytettävä hapate – joka on erilainen kuin esim. maitorahkassa käytetty hapate – tulee sen sijaan edelleen Islannista. Tuote on siis ainakin osittain islantilaisista raaka-aineista tehty, vaikka sen pääraaka-aine eli maito on tanskalaista. Minua alkoi tietysti heti kiinnostaa, miksi näin on. Tanska on logistisesti järkevämpi paikka valmistaa tuotteita Euroopan-myyntiin kuin Islanti. Kustannussäästöt eivät kuitenkaan ole järjestelyn (ainoa) syy, vaan EU-kiintiöt. Mjólkursamsalan vientipäällikkö kertoi, että Islanti ei voi tuottaa enempää maitotuotteita EU-myyntiin EU-säännösten takia. Islanti ei ole EU-maa. EU:ssa rajoitetaan EU:n ulkopuolelta tulevien maitotuotteiden tuontia, minkä takia esim. Islannista ei kuulemma voida tuoda kysyntää vastaavaa määrää skyriä, vaan se pitää tuottaa EU:n sisällä, siis Tanskassa. [- - -] Islantilaisesta skyristä on siis tullut niin suosittua, että sitä ei voida enää valmistaa Islannissa. En oikein tiedä, pitäisikö tilannetta paheksua vai olla siitä iloinen. Skyr on tavallaan ihan terveellinen superruoka (jos syö puhdasta skyriä, jossa ei ole sokeria tai aspartaamia) ja Islannissa maitotilat ovat pieniä ja lehmiä näkee vielä ulkonakin. Maitotuotteet ylipäätään ovat Islannissa todella maukkaita. Minusta on hieno juttu, että islantilaiset yritykset ja tuotteet pärjäävät maailmalla. Mutta toisaalta hommasta jää vääjäämättä vähän hassu sivumaku, aivan kuten monesta muustakin globaaliin bisnekseen lähteneestä brändistä, jota myydään paikallisilla mielikuvilla, ikiäaikaisella käsityötaidolla ja paikkakuntasidonnaisella tietotaidolla, mutta todellisuudessa tuote valmistetaan jossain ihan muualla.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Olli ja kahvilan lappu: “Vesi maksaa 50 senttiä, asiakkaille ilmainen! Niin luki lapussa. Mutta jos maksan vedestä 50 senttiä, enkö silloin juuri muutu asiakkaaksi, jolle siis ostoksen pitäisi olla ilmainen? Voiko tällaisessa tapauksessa pyytää rahat takaisin? Pitäisikö liikkeenharjoittajat velvoittaa opiskelemaan lauselogiikan perusteet ennen lappujen kirjoittelemista? En koskenut veteen. Söin jäätelön.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Timo Suvanto sai kokea, miten vaatteet vaikuttivat bensan ostamiseen: “Kulttuurihenkiseen tilaisuuteen olin tietysti valinnut pukukoodin mukaisen asun, mikä minun tapauksessani koostui mm. mustasta nahkatakista ja tyylikkäästä pinkistä roston-tyylisestä hatusta. Matkalla pysähdyin huoltoasemalle tankkaamaan. Valitsin mittarin, jossa on maksu kassalle. Olin seisonut jo pari minuuttia letku kädessä, mutta lupaa tankkaamiseen ei vain kuulunut. Lopulta nuori tyttö kurkkasi ovesta ulos ja huusi kuuluvalla äänellä sisälle: “Paina vain nappia, ei se oo mustalainen!” Kun tankattuani menin maksamaan, niin havaitsin sisällä olevan ilmiselvästi menossa kassatyöhön koulutuksen. Vanhempi nainen opasti nuorempaa kassan käytön saloihin. Minulta vanhempi pyysi kohteliaasti anteeksi, että tankkauslupa oli viivästynyt, mutta kun kassalla oli jonoa ja heiltä on viime aikoina varastettu erityisen paljon bensaa, niin pitää olla tarkkana. Kysyin vanhemmalta, että mahtoiko myös pukeutumiseni vaikuttaa tankkausluvan saannin kestoon. “Saattoihan silläkin olla vaikutusta”, kuului vastaus. “Joo, jos aikoo tankata bensaa kassamittarista, ei kannata näyttää mustalaiselta”, jatkoi siihen nuorempi. Ajattelin, että jos tämän koulutustilaisuuden aihe oli kassakoneen käyttö ja asiakkaan luotettavuuden tarkistaminen, niin olisikohan seuraavalla kerralla syytä käsitellä sitä, miten pidetään mölyt mahassa.” (Mari Koo, kiitos linkistä Kaisa K!) Ei kommentteja.

»   Pekka pohtii virsien käyttöä mainonnassa: “Virsiä ei juurikaan erilaisten tuotteiden mainonnassa käytetä, mikä mielestäni on ihan ymmärrettävää. Siksipä oli jotenkin erikoista panna merkille kesän alkupuolella, miten suvivirsi oli valjastettu Hartwallin virvoitusjuomien mainontaan. Olen yrittänyt pohtia mitä muuta maallista materiaa on virsien voimalla markkinoitu. En ole kuitenkaan keksinyt mitään konkreettista esimerkkiä. Vain joulun ajan veisaaminen lompakon keventämiseksi tulee mieleen.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Janne Rentola ei arvostanut saamaansa laktoositonta juotavaa mansikka-limejogurttia: “Maistettuani katsoin parhaaksi tutustua tuoteselosteeseen: ”Pastöroitu maito, vesi, sokeri 5,5%, mansikka 2,5%, maitojauhe, lime 0,5%, muunnettu maissitärkkelys, maidon kivennäisainetiiviste, luontaiset aromit, laktaasientsyymi, stabilointiaine (pektiini), porkkanatiiviste, punajuurimehutiiviste, happamuudensäätöaineet (sitruunahappo, kalsiumsitraatti), jogurttihapate.” Ei siis mitään suoranaisesti vaarallista, mutta eipä juuri mitään terveellistäkään, vaikka niin mielellään annettaisiin ymmärtää. Tämänhän voi nyt purkaa vaikka niin, että on otettu esimekiksi puolitoista desiä kurria (sitä vaaleansinistä, rasvatonta maidontapaista), puolitoista desiä vettä, lusikallinen sokeria, yksi pieni mansikka, maitojauhetta, puoli teelusikallista limettiä, maissijauhoja, lisää toista maitojauhetta ja tippa sitä, tippa tätä, vähän kustakin purkista. Pektiiniä pitämään sakka vesivellin joukossa. Pannaan vähän laktaasientsyymiäkin ja toivotaan, että se pilkkoo laktoosin, ennen kuin joku pahaa-aavistamaton hotii tämän kitusiinsa. Tämä sotku on lorotettu muovipulloon ja ravistettu. Näin on saatu aikaan ”juoma”, joka näyttää ja maistuu kalkkimaalilta, josta ei ole ihmiselle mitään hyötyä tai iloa ja joka kaadetaan mahdollisimman nopeasti lähimpään viemäriin, niin että seuraaville sukupolville jää ihmeteltäväksi kova muovipullo, HDPE 2 eli siinähän kierrätät likaista polyeteeniä, kun keräystä ei näy, ei kuulu. (Mari Koo, kiitos linkistä Kaisa K!) Ei kommentteja.

»   Pitsiunelmien Rinna on tehnyt alusvaatehankintoja vastuullisuus mielessään. Pettymyksen on tuottanut urheiluliivi Shock Absorberin asiakaspalvelun puute: “Löysin Anita-nimisen liivifirman, joka ompeluttaa tuotteensa – ainakin osan niistä – Tsekeissä ja ostin heiltä uudet sporttiliivit (entiset ovat totaalisen räjähtäneet, ilo päästä niistä eroon). Nettisivuilla ei ole mitään tietoa mistään, mutta sain kysymykseeni vastauksen, että nettisivut uudistetaan tämän kesän aikana ja sinne tulee selvää tietoa liivien valmistuspaikoista. Odotan innolla!! Hankkimani liivit pitävät kummut ojennuksessa lenkkeillessäkin, eikä hinta ollut sen korkeampi kuin kilpaiijalla. Olen tosi helpottunut tästä löydöstä, sillä kilpaileva sporttiliivimerkki Shock Absorber ei ole neljästä (4) yhteydenotosta huolimatta vastannut MITÄÄN tiedusteluihini liivien valmistuspaikasta tai siitä miten ompelijoiden kelvolliset olot taataan. Sieltä on kyllä tullut automaattivastaus “vastaamme 48 tunnin kuluessa”, joten viestini ovat menneet perille. Olen todella, todella ärtynyt kyseiseen lafkaan – koskaan, ikinä ei ole näin epäkohteliaasti jätetty vaan vastaamatta.” (Mari Koo) 1 kommentti.

Raaka-aineiden alkuperän kysyminen ravintolassa tuntuu vaivalloiselta

perjantai 23. toukokuuta 2014 klo 13.58 kirjoittajana Mari Koo

Tunnustan, että olen ravintolassa vain kerran tai pari kysynyt lisätietoja raaka-aineiden alkuperästä. Olen sitä silti monta kertaa miettinyt.

Mutta kynnys kysymiseen on tuskallisen korkea. Tuntuu kiusalliselta avata suu ja kysyä, että mitäköhän lohta teillä käytetään ja mistäs lampaanliha tulee. Että siinä sitten lounashetkeäni pilaisin tivailuilla, joihin ravintolan henkilökunta ei ehkä välttämättä osaisi vastata.

Lisäksi takaraivossani elää epäilys, että ne tuotteiden alkuperät eivät välttämättä kestä eettistä syynäystä. Olenko valmis kantamaan tiedon siitä, ettei ravintola piittaa, mitä se laittaa lautasilleen? Että pääasia on halpa hinta ja muulla ei niin väliä? Sanonko sitten, että ei kiitos, ja kannan kurnivan mahani jonnekin toisaalle?

Lihan alkuperämerkinnät eivät edelleenkään tule pakollisiksi ravintoloihin. Isot firmat väittävät, että se on niin vaikeaa.

En tajua, mikä siinä voi olla niin vaikeaa. Lihoissa kuitenkin on se alkuperätieto. un asuin kolme vuotta sitten Sveitsissä, niin siellä jopa tavallisen kebab-paikan seinälle oli kirjattu, että kana Brasiliasta ja nauta Sveitsistä. Miten niin se sama ei onnistuisi Suomessa?

Siellä Sveitsissä aina tyytyväisenä vilkaisin lihojen alkuperä, vaikka harvoin edes tilasin lihaa. Mutta arvostin sitä, että tieto kerrottiin asiakkaille avoimesti. Sitä ei tarvinnut kysellä tai mietiskellä.

Tiedon tuominen esiin toimi markkinointina: kun kerrottiin, että liha tulee paikalliselta lihantuottajalta, niin tietysti syntyi mielikuva, että täällä piitataan siitä, mistä raaka-aineet saapuvat.

Fiksut ravintolat voivat tuoda raaka-aineiden alkuperän esiin myös Suomessa. Ei kaiken tietenkään tarvitse olla lähiluomusuomikausivilliruokaa, mutta oleellista on se, että avoimuus tuo luottamusta koko ravintolan toimintaan. Eikä tämä tarkoita vain kourallista ns. laaturavintoloita, vaan myös kaikkia lounaspaikkoja, pizzerioita ja työmaaravintoloita.

Eikä kuluttajan sen myötä tarvitse hiljaa mielessään arvuutella, mistä tuotteet ovat. Vaikka aina kehotetaan kysymään, niin se ei ole niin helppoa. Säästäkää siis meitä tiedonhaluisia ja laittakaan tiedot esiin automaattisesti.

»   Automies myi auton. Nyt hän opettelee elämään ilman autoa ja kirjoittaa siitä blogia. Mukana mm. vertailu oman auton ja junan käytöstä. Auton plussia mm. yksityisyys ja aikataulut, junassa taas mm. mahdollisuus nukkua. (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Millaisista rahankäyttöön liittyvistä vinkeistä köyhälle on oikeasti hyötyä? Budjetilla! -blogi listaa mm. leipomisen, ylimääräisen tavaran myymisen, halvat vihannekset, syöttävien sukulaisten hyödyntämisen ja huonekalujen kerjäämisen muilta. (Mari Koo, kiitos linkkivistä Kaisa K:lle) Ei kommentteja.

»   Stadin Friidu jonotti Stockmannilla useamman kerran: “Ruokapuolella liityin jonottajiin juusto-osaston palvelutiskillä. Yksi myyjä ja yhdeksän asiakasta odottamassa vuoroa. Myyjä maistatutti palvelemallaan asiakkaalla juustoja, niistä keskusteltiin, mietittiin ja muutamaa lajia ostettiinkin. Minä kysyin myyjältä, onko yksin vai voisiko pyytää apua. Yksin olen, sanoi. Odottelimme vuorolappuset kädessä. Yhdeltä asiakkaalta paloi pinna ja hän lähti. Minä olin kärsivällisempi ja tahdoin ehdottomasti ostaa Stripey Jack-cheddaria.Se on kuin juustopotpuri, jossa monta cheddaria kerroksittain. Ilmestyi toinen myyjä iso juustolaatikko kainalossaan. Oli käynyt ilmeisesti varastossa. Oli tullut lisää asiakkaita juuston ostoon. Päästiin asiaan. Onko nyt todellakin niin, että huonoina aikoina pannaan vieläkin huonommaksi irtisanomalla henkilökuntaa ja siten ajetaan asiakkaat muihin myymälöihin? Näyttää todella omituiselta, kun suuret osastot ovat myyjistä ja kassoista tyhjillään asiakkaiden harhaillessa hyllyjen ja pöytien välissä itsekseen jupisten.” (Mari Koo, kiitos linkistä Kaisa K:lle!) Ei kommentteja.

»   Arkijärjen Jenni hämmentyy juomalasien kierrätysohjeista. Iittalan mukaan lasin voi laittaa lasinkeräykseen, mutta toisaalla taas sanotaan, että juomalasi kuuluu sekajätteeseen: “Valmistajien mukaan siis ainakin kirkkaat kartiolasit sekä kaikki Ikean juomalasit saa laittaa lasinkeräykseen. Samoin keräykseen voi varmuudella laittaa kaikki lasipurkit ja -pullot, jotka on ostettu ruokakaupasta. Kiellettyjen listalla ovat puolestaan kristalli, sekä sellaiset lasiastiat, jotka voi laittaa uuniin, ne kuuluvat aina sekajätteeseen. Myös ikkunalasi ja peililasi kuuluvat sekajätteeseen, eivät lasinkeräykseen. Siihen selkeys loppuukin. Esimerkiksi Jätelaitosyhdistyksen sivuilla sanotaan, että “Juomalasit ja muu kuumuutta kestävä lasi eivät kuulu kaikilla alueilla keräyslasin joukkoon.” Siis jossain kuuluu ja jossain ei? Mistä sen sitten voi tietää, missä kuuluu? Ja mistä ihmeestä tämänkin asian saisi selville? Myös HSY ohjeistaa yksiselitteisesti, että juomalasit eivät koskaan kuulu lasinkeräykseen, sillä niiden materiaali ei sovi hyödynnettäväksi samassa prosessissa pullojen ja purkkien kanssa. Ketä tässä nyt pitäisi uskoa? Valmistajaa vai tahoa, joka vastaa lasinkeräyksestä? Saatu tieto on aivan ristiriidassa keskenään.” (Mari Koo) 2 kommenttia.

»   Stadin Friidu on testannut uutta kodinkonetta: “Käytin eilen ensimmäistä kertaa uutta pölynimuriani.Siinä on näyttöruutu. Oli pakko tutkia ohjekirjasta. Entinen oli semmoinen vanhanaikainen, mutta melko hyvin imevä. Tämä imee niin, että paksut matot nousivat kippuralle, kunnes löysin imutehon säätöpainikkeet. Merkkivaloja joka lähtöön. Ihan kuin auton kojelauta, vilkkuja sentään ei ole. Muistan ikivanhan vuosikymmeniä sitten hankkimani Nilfiskin. Ihan yksinkertainen, mutta silloiseen aikaan moderni vehje. Ei ollut säätöjä, ei valoja. Huristen imi pölykissat tanakasti pystyasennossa seisovaan sisukseensa. Sen jälkeen on ollut monta imuria, aina pölytekniikan ihmeitä. Tämä nykyinen on sentään ihmeellisin.” (Mari Koo, kiitos linkistä Kaisa K:lle!) Ei kommentteja.

Tuore toukka välipalaksi tai leivän raaka-aineeksi

sunnuntai 4. toukokuuta 2014 klo 18.41 kirjoittajana Mari Koo

Ötökköruuan testaaminen kuuluu nyt ruuan trendeihin: onhan tässä jo popsittu villivihannekset ja maisteltu sisäelimet. Pääsin mukaan trendiin perjantaina, kun kaverini Leena kutsui luokseen hyönteisruokailtaan.

Illan asiantuntijana toimi Topi Karenius, joka myös toi paikalle kokattavia raaka-aineita.

Joitakin syötäviä hyönteisiä saa eläinkaupoista (joissa niitä myydään esimerkiksi matelijoiden ravinnoksi). Toukat olivat taatusti tuoreita, sillä luikertelivat kipossaan ennen pannulle päätymistä.

Sirkkoja voi tietysti myös kasvattaa itse, ja erilaisia kuivattuja ötököitä voi myös tilata netin kautta. Topi kertoi, että hän on kesällä kerännyt syötävää myös Suomen luonnosta. Tällöin tietysti kannattaa tutustua hyönteisiin ja siihen, mitkä ovat syötäviä.

Suuri ongelma ötökkäruuassa on viranomaispuoli: hyönteiset luokitellaan uuselintavikkeiksi, ja jonkun tahon pitäisi siis hankkia myyntiluvat jne. Toistaiseksi Suomessa ei siis virallisesti saa myydä ötököitä elintarvikkeiksi.

Tosin tietysti alkuun suuremman mittakaavan hyönteistuotannon kohteena tulee oletettavasti olemaan eläinrehu.

Pannulla paahdetut, suolalla ja currylla maustetut toukat olivat vallan hyvää naposteltavaa. Toin pari toukkaa myös kotiin, ja poikani oli innoissaan: “Mato!”
Ja kun sanoin, että sen saa syödä, niin poika ei tietysti epäröinyt yhtään.

Moni muu sen sijaan kommentoi ötökkäruokaa vähintään hieman ällöttäväksi. Tietysti kokonaisen sirkan popsiminen tuntuu aluksi vähän oudolta, koska meillä ei ole mitään perinnettä hyönteisten syömiseen. Mutta ei se minua silti ällöttänyt samalla tavalla kuin se, että jos eteeni pannaan tehotuotettua broileria (broileria en koskaan osta, mutta syön, jos se jossain minulle tarjoillaan, joten tilanteet ovat hyvin harvinaisia).

Sitä paitsi me kaikki olemme syöneet ötököitä huomaamattamme. Vattumadot ovat näkyviä, mutta esimerkiksi jauhojen ja muiden raaka-aineiden joukossa on taatusti monenlaista pientä ötökkää, joka on prosessin myötä jauhautunut joukkoon.

Mitä me sitten söimme? Esimerkiksi jälkiruokamme, makea leipä, sisälsi kokonaisia toukkia. Ne näki, mutta ei maistanut. Jos toukat olisi jauhettu joukkoon, niin niitä ei olisi edes tajunnut.

Työni puolesta (Mehiläishoitajain Liitto) vierailen ensi kesänä varmaan useamman kerran mehiläispesillä. Ehkä sitten pääsen testaamaan myös työblogiini tallentamaani, kollegan reseptiä pariloituihin kuhnuritoukkiin.

Mm. Topin sivuilta löytää lisätietoja ja reseptejä ötökkäruokailuun, esimerkiksi tortillat jauhopukin toukilla.

mato1-p

Kuvassa lapseni rouskuttaa öljyssä paistettua, maustettua toukkaa, ja helposti olisi mennyt useampikin. Ehkä tulevaisuuden päiväkodeissa kasvatetaan tuoretta lähiruokaa sirkoista ja toukista?

»   Sivumaun Jani ilmoittaa turhautuvansa monesta asiasta, kuten kuluttajien laiskuudesta muuttaa toimintaansa, mutta myös yritysten toiminnasta: “En tiedä, onko olemassa yhtään aidosti vastuullista isompaa ruokayritystä. Sellaista, joka toimisi vastuullisesti, vaikka kulutusilmapiiri ei sen perään huutelisikaan. Kuuntelen, jos joku sellaisen hihkaisee. Turhaudun seuratessani kiihtyvää teollisuuden ja kiristyvien, kuluttajaa suojelevien säädösten hippasleikkiä. Kun makeisveroa kiristetään, muutetaan karkit kekseiksi. Kun yhtä haitta-ainetta rajoitetaan, tuodaan tilalle toista. Positiivisiakin merkkejä on havaittavissa. Yhä useampi firma löytää vastuullisuudesta kilpailuetua. Huikean tuottoisia esimerkkejä syntyy nykyisin kaiken aikaa.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   pni on tehnyt roskahavaintoja:”Olen tässä jo jonkin aikaa pitänyt katsetta maassa. Pällistellyt mitä kaikkea roskaa on siellä täällä. Ihan noin valokuvausmielessä olen ympäristöäni silmäillyt ja tullut siihen tulokseen, että suurin osa roskista jakautuu kahteen ryhmään. Yksi on tupakkatuotteet, lähinnä tumpit ja askit. Toinen on ruoka ja juoma, kuten tölkit, mukit ja jos jonkinlaiset pakkaukset ja pussit. Jotain tämäkin meistä kertoo.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Laatikko havaitsi, että Oululaisen rehellisenä suomalaisena leipänä markkinoidut hapankorput eivät olleetkaan kotimaista ruista: “Oululaisen nettisivuilta löytyy pienellä kaivelulla lisää infoa raaka-aineiden alkuperästä. Parhaimmillaankin kotimaisen rukiin osuus Oululaisen leivissä on tällä hetkellä 50%. Puolet käytetyistä jauhoista tulee siis ulkomailta, esimerkiksi Puolasta ja Baltiasta. Tarkka alkuperä jää hämärän peittoon, sitä kun ei pakkauksittain paineta tai edes tarroiteta. Onneksi Oululaisella ollaan kuitenkin huomattu tilanne (kiitos edelläkävijävalittajien): Q: Miten voitte sanoa “Rehellistä suomalaista leipää”, jos raaka-aine ei ole kotimaista? A: Kaikki Oululainen-ruisleivät leivotaan kotimaisella ammattitaidolla täällä Suomessa. Q: Milloin Oululaisen ruis on kokonaan kotimaista? A: Tavoitteemme on, että vuoteen 2016 mennessä kaikki Oululainen-ruisleivät leivotaan kotimaisesta rukiista.” (Mari Koo, kiitos linkistä Kaisa K:lle) Ei kommentteja.

»   Arkijärjen Jenni on yrittänyt päästä eroon kaapeista, mutta kaappien noutajien toiminta ei vakuuta: “Sain vinkin hyvälle kierrätyssivulle facebookissa. Laitoin kuvat ja kuvauksen, ja hinnaksi 0€. Eli ilmaiseksi saa, kun itse vie pois. Alku olikin lupaava: suureksi hämmästyksekseni kiinnostuneita ilmaantui monta. Oikein hyvä mutta sitten alkoi säätö. Ensimmäinen ottaja ei millään saanut kyytiä järjestymään. Vajaan viikon vatuloinnin jälkeen hän luovutti. Seuraava ilahtui kovasti, ja lupasi tulla hakemaan kaapit tänään. Hienoa muuten, mutta nyt sama tyyppi tuntuu kadonneen savuna ilmaan, ja vaikuttaa siltä että kaappeja EI tulla hakemaan tänään. Olen nyt keskustellut kolmannen kanssa, joka lupasi äsken, että tulee varmasti hakemaan kaapin lauantaina klo 10…. Sanoinko jo, että hermot menee tällaisessa säätämisessä? Tämä todistaa, miten vaikeaa on päästä tavaroista säädyllisesti eroon. Tämä on se syy, miksi kaatopaikka houkuttelee. Sinne kun kuskaa, niin taatusti pääsee roinastaan, eikä tarvitse soutaa ja huovata loputtomasti. Kannatan kierrätystä, mutta en kestä tällaista eestaas venkoilua.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

Pyörähuollon iso plussa: hinnat ja huoltojen sisällöt esillä nettisivulla

maanantai 14. huhtikuuta 2014 klo 14.47 kirjoittajana Mari Koo

Huoltopalvelujen ostaminen ei aina ole helppoa: hinta-arvioita ei saa, arvio voi heittää lopullisesta hinnasta, eikä välttämättä oikein tiedä, mistä itse asiassa maksoi.

On siis hienoa, kun pyöräkorjaamo kertoo nettisivuillaan sekä yleisimpien huoltojen hinnat että niiden sisällön.

Siksi vein tänään pyöräni kausihuoltoon juuri avattuun, Helsingin Punavuoressa sijaitsevaan Pyöräpoli-pyöränkorjausfirmaan.

Olin havainnut Pyöräpolin mainoksen lähikaupan seinällä. Koska lähes vuoden vanha pyöräni kaipasi jo kipeästi huoltoa (tärkeä ensihuoltokin oli jäänyt teettämättä), pistin firman nimen ylös.

Tutkailin nettisivut ja totesin, että tätä yrittäjää haluan tällä kertaa kannattaa: hinnat kerrottiin selkeästi ja samalla myös sai jo etukäteen nähdä listan siitä, mitä huolto sisältää.

Ajelin pyöräni huoltopaikkaan, jossa minua tervehti ystävällisesti paikan pyörittäjä Joose Mikkonen. Hän tutkaili pyörääni ja kyseli perustietoja: onko ollut jotain erityistä vikaa, huoltohistoriaa jne.

Joose totesi, että normaalin kausihuollon (hinta 100 euroa) lisäksi tuskin tulee mitään lisäkustannuksia. Hän otti yhteystietoni ylös ja lupasi, että saan tekstiviestillä ilmoituksen muutaman päivän kuluttua, kun huolto on valmis.

Ensikäynnistä jäi siis hyvä fiilis. Olen noin kymmenen vuoden aikana asioinut useissa helsinkiläisissä pyöräkorjaamossa, ja useimmiten olen saanut asiallista palvelua. Mutta silti liian usein näiden kausihuoltojen yhteydessä on jäänyt olo, etten oikeastaan tiedä, mitä pyörälle on tehty.

Nyt haluan kerätä tämän pyörän huoltohistorian talteen ja säästää myös kuitit. Jos jostain syystä esimerkiksi haluan myydä pyörän muutaman vuoden päästä, niin on vakuuttavampaa, kun voin osoittaa, että pyörää on huollettu säännöllisesti ja tiedän, mitä huollot ovat sisältäneet. Tai jos pyörä varastetaan, niin kuitit toimivat tietysti myös jonkinalaisena merkkinä siitä, että pyörän arvo ei ole täysin romahtanut.

Pyöräpoli Facebookissa

Päivitys 20.4.
Pyörä on nyt huollettu ja kulkee hyvin! Pyöräpoli palveli hienosti loppuun asti: tekstiviesti ilmoitti torstaina pyörän olevan noudettavissa (vein siis huoltoon maanantaina). Noudin pyörän lauantaina, ja Joose palveli mukavasti ja asiantuntevasti myös noutovaiheessa.

pyöriä
Kuvan pyörä ei ole minun, mutta nappasin kuvan taannoin, kun havaitsin pyörän pyöräkellarissamme. Lähinnä minua kiinnostivat pyörän lisävarusteet.

»   Jukka Vuorio miettii Hulluja Päiviä: “Eikö tavallaan olisi loogisempaa, että Stockmannin Hullut Päivät olisi tapahtuma, missä hinnat olisivat viiden päivän ajan vielä tavallistakin kalliimmat? Silloin vasta olisikin aikamoista kulkea tuolla kaupungilla Hullut Päivät -muovikassin kanssa. Minä ainakin säästäisin tämän vuoden muovikassin, ja sitten ensi vuonna voisin kuljeskella sen kanssa ikään kuin olisin joku varakas henkilö. Kävisin Alepassa ja laittaisin ruokaostokset Stockan muovikassiin. No sitten kuulin kavereilta myös, että Hullut Päivät on jeppis ja jepulis asia siksi, että silloin saa merkkituotteita halvalla. Toistamatta enää yllä olevaa pohdiskelua Stockasta ja hinnoista, eivätkös kaikki tuotteet ole merkkituotteita? Pirkka ja Rainbow ovat merkkituotteita, ja ainakin näin Itä-Helsingistä katsottuna muuten hemmetin hyviä. Yritin muuten oikein kovasti miettiä, että mitä muita merkkejä minä edes tiedän kuin Pirkka ja Rainbow. Keksin ainoastaan kalsarimerkki Blackhorsen.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Terhi-Anna Wilska havainnoi Kaupan liiton blogissa fitness-kulttuurin vaikutuksia kulutukseen: “Yksilön sosiaalisesta statuksesta kertoo vartalon kuosi jopa enemmän kuin sitä verhoavien vaatteiden. Tosin vaatteidenkaan rooli ei ole fitness-kulttuurissa aivan vähäinen. Lamankin aikana kulutetaan trendikkäisiin ja älykkäisiin urheiluvaatteisiin ja yhä erikoistuneempiin urheilu- ja harrastevälineisiin. Fitness-kulttuuriin panostavat kuluttajat ovat valmiita satsaamaan myös palveluihin. Erityisesti nuorehkot ja keski-ikäiset kaupunkilaiset palkkaavat personal trainereita ja ravitsemusvalmentajia, vaikka siivoojan palkkaaminen kotiin tai taksin käyttäminen ovat edelleen tarkkaa harkintaa vaativaa ylellisyyttä. Myös henkinen valmennus, life coaching, on yhä suositumpaa. Palveluiden osuus terveys- ja hyvinvointimarkkinoiden kokonaisarvosta onkin huomattava.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

« vanhemmat kirjoitukset