Heidi muistelee: ”Muistan monia lapsuuteni vaatteita: juhlamekon, joka oli kaunis mutta raapi ihoa, sinapin värisen talvitakin, jossa oli ruskeat napit, ompelijan tekemän takin, jonka hupun reunaan ommeltiin turkis äidin vanhasta talvitakista, ihanan vaaleansinisen balettipuvun, jonka lantiota kiersi röyhelö ja vaaleanpunaiset balettitossut. Muistan mummon virkkaaman baskerin, joka oli ruma, muistan kurttuun valuvat ruskeat sukkahousut. Kurtut pysyivät nilkoissa vaikka vyötärön kiskoi kainaloihin saakka.
Kaikessa oli kasvunvaraa. Vaatteet olivat joko uusia ja liian suuria tai vanhoja, kuluneita ja sopivan kokoisia. On jäänyt halu kaikkeen kauniiseen. Surkeaa vanheta, sillä sitten alan sanoa ”En enää taritse mitään uutta. Selviän näillä hautaan.” Joku kertoi, että hänen äitinsä alkoi tuota toitottaa alle viisikymmenvuotiaana.” (Mari Koo)