Laura Honkasalo miettii turhuuden kaipuuta ja shoppailua sekä oman lapsuutensa kokemuksia: ”Minua nuoremmilla shoppailu tuntuu karanneen kokonaan käsistä. Nuoret ovat kasvaneet maailmassa, jossa on suorastaan pakollista ostaa koko ajan. (Eivät tietenkään kaikki ole sellaisia.) Moni on varmasti saanut kotoaan esimerkin, että ostelu on harmitonta hupia, tarpeettoman voi heittää roskiin tai antaa hyväntekeväisyyskirpputorille. Muotibloggaajat tosin ansaitsevat kunnian siitä, että järjestävät muotikirpputoreja ja myyvät omaisuuttaan torikirppiksillä. Olen miettinyt, voiko kauniin turhuuden kaipuu olla synnynnäistä. En saanut lapsena juuri mitään uutta muulloin kuin jouluna ja syntymäpäivänä. 1970-luvun estetiikkakaan ei suosinut pinkkiä ja kimallusta. Talletin kiihkeällä vimmalla kaikenlaisia aarteita: kiiltäviä satiininauhan pätkiä, lasihelmiä, niitä harvinaisia kiiltokuvia joiden pinnassa on hippunen hilettä ja tyhjiä hajuvesipulloja, jotka joku sukulaistäti sattui antamaan minulle. Muistan vieläkin tosi tarkkaan erään perjantain, kun olimme menossa mummolaan. Matkan varrella mummi osti minulle paperikaupasta nukketaloon muovisen ruokailuryhmän, joka oli vaaleanpunainen! Nukketalossakin vallitsi aika niukka linja: lautasina oli kaljapullonkorkkeja ja nojatuoleja olin taiteillut itse kertakäyttökahvimukeista, joihin olin liimannut erikeeperillä kangasta päälle. Tuolloin Tiimaria ei vielä ollut Helsingissä, mutta Heinolassa, missä sukulaiset asuivat oli. Säästin kiihkeästi viikkorahoja ja kun päästiin Heinolaan, ryntäsin ensimmäiseksi serkun kanssa Tiimariin! Ostoksia oli toki jo suunniteltu etukäteen kirjeenvaihdon avulla. Serkkuni odotti omien säästöjensä kanssa uskollisesti, että pääsisimme yhdessä ostoksille.” (Mari Koo)