Susanna Ahonen kirjoittaa elämänmuutoksestaan: ”Kymmenen vuotta sitten olin tiukasti punavihreä aatteen nainen. Kuljin polkupyörällä kesät talvet, en omistanut autoa enkä asuntoa. Ostin kaikki vaatteet ja vempaimet kirpputoreilta ja halveksin porvarillista elämäntapaa. Kirjoitin Kansan Uutisiin kireitä kolumneja tuttavistani, jotka ostivat rivarinpätkiä Espoosta, hankkivat lapsia ja farmariautoja ja elivät muutenkin vääränlaista elämää. Jos joku olisi tuolloin väittänyt, että muutaman vuoden kuluttua asun Luxemburgissa kotirouvana kera kahden auton, talon ja tauluteeveen, olisin nauranut itseni tärviölle.
Vastaavanlainen elämäntarina ei liene harvinaisuus. Omalla kohdallani olen yrittänyt miettiä, kuinka tähän päädyin. Miten niin ehdoton varmuus voi laimentua mukavuudenhaluiseksi pragmaattisuudeksi? Koen kyllä lievästi huonoa omaatuntoa, kun lennän etelänlomalle tai ostan uutta talvitakkia Henkkamaukasta, mutta niin hiljainen koputus ei saa minua luopumaan hankkeesta. Ja koska en muuta selitystä keksi, syytän lapsiani.
Käänne keskiluokkaiseen itsekeskeisyyteen tapahtui tarkalleen ottaen joulukuussa 2004, jolloin esikoiseni syntyi. Synnytyssalista mentiin autokauppaan hakemaan farmaria, johon mahtuvat vaunut, matkasänky, sitteri, syöttötuoli, kantoreppu, kuusi vaippapakettia, rinkallinen vauvanvaatteita ja kylpyamme. Joulu oli tulossa, talvi oli jeesuksen kylmä ja kotikaupunkiin oli lähdettävä mummoja tapaamaan. Junalla projekti olisi ollut mahdoton.” (Mari Koo)
Joku
Pudotellaanpa tännekin muutama kommentti.
Eikö lasten sijaan kannattaisi syyttää mieluummin niitä mummoja? Lapsi tuskin aivan välttämättä halusi sille reissulle. 😉
No, vakavammin, tuo ”normaalin (normeihin sopivan) elämän kaipuu” on lopulta aika helppo ymmärtää. Jossain kohtaa tulee pakosti vastaan raja sille, jaksaako tarkoituksellisesti ”hankaloittaa” elämäänsä tekemällä asiat vaikeamman tai hitaamman kautta – eli sen kautta, minkä kokee jollain tavalla ”uhrautumiseksi”. Tähän on oikeastaan kaksi lääkettä: yhtäältä katsoa tarkemmin, mistä kohdista ”helpottaa” (tai keskiluokkaistaa) elämäänsä ja mitä siitä seuraa, ja toisaalta kehittää arkeensa sellaisia käytäntöjä, jotka eivät vaadi ihanteista luopumista, mutta eivät kuitenkaan tunnu takapuoli edellä puuhun kiipeämiseltä.
RP
Aika mahtava varustearsenaali noin entiselle punavihreälle. Meillä on vain yksi lapsi emmekä koskaan tarvinneet sitteriä, pinnasänkyä – saati matkasänkyä!, vaunuja ja monia muita härpäkkeitä, joita ihmiset ostavat miettimättä, onko niille todella tarvetta. Ilman autoa pärjäsimme ensimmäiset kymmenen vuotta lapsen syntymästä eikä auton hankintaan ollut lopulta muuta todellista syytä kuin miehen kova hinku. Vauvan kanssa pärjää vähemmälläkin tavaralla ja liikkuminen ilman vaunuja on todella paljon helpompaa kuin vaunujen kanssa.
Aivan asiatonta pistää lapsen syyksi tuollaista turhan tavaran haalimista. Jos tarkemmin mietitte, niin valtaosa lastentarvikkeista on suunniteltu sitä silmälläpitäen, että vauva saadaan pidettyä riittävän kaukana äidistä! Jo äidin ja lapsen välisen suhteen vuoksi kehottaisin hankkimaan sitä tavaraa vähemmän ja pitämään vauvan lähellä.
Joku
Noo, pitää nyt huomata kuitenkin, että alkuperäisessä tekstissä ”lasten syyksi” laittaminen oli (myös?) retorinen keino, ja sen enempää kenenkään yksityisiä motivaatioita arvailematta voinee aika turvallisesti sanoa, että lapset tuskin olivat se ainoa ”syy” elämänmuutokselle. Sinänsä erikoista (mutta samalla niin kovin ymmärrettävää) toki on, jos elämään ilmestyvän lapsen tulevaisuuden ja hyvinvoinnin ajattelu saa aikaan nimenomaan hingun hamstrata lapsen ympärille kasan tavaraa (materiaalista turvaa pikkuisen elämänpolulle?).
Anu
Mikä sopii yhden lapselle, ei välttämättä sovi toisen lapselle, tai sen vanhemmille, tai vanhemman ja lapsen väliselle suhteelle. Meillä mainitut sitteri, pinnasänky ja (yhdistelmä)vaunut (eli nykyään rattaat) ovat olleet jokapäiväisessä käytössä ja oikein käteviä käyttötarkoituksiinsa.
Kaman haaliminen voi toki mennä överiksi, mutta niin voi mennä sen vastustaminenkin.