Mymskä ei koe olevansa köyhä, vaikka taulukoiden mukaan hän sitä on: ”Omat tuloni (työkyvyttömyyseläke, joka on määräytynyt kokonaisen kolmen työvuoden perusteella…) ovat hyvin pienet. Jos katsoo mitä tahansa taulukoita tai artikkeleita, joissa puhutaan kohtuullisista tuloista tai suhteellisesta köyhyydestä tai mistä tahansa, missä talotasot on laitettu ryhmiin, ei omilla summillani usein kohota edes sinne ensimmäiseen luokkaan. Työtä tekevänä olin pienituloinen ja näin eläkeläisenä olen jossain senkin alapuolella. Toki minulla on kulutuskin paljon pienempää, ja jossain määrin hyödyn eläkeläisille tarkoitetuista tuista ja alennuksista. Mutta silti…
Hassua nimittäin on se, että en ollenkaan koe olevani köyhä. Ei minulla tietenkään ole millä rajattomasti mellestää, mutta tulen omasta mielestäni oikein hyvin toimeen. Minä olen niellyt (toki jossain vaiheessa rajusti yökkien) sen totuuden, että kaikkea ei voi saada. Pihistän jossain kohdassa, jotta voin löysätä siinä mieluisemmassa. Pitää vain päättää, mikä on juuri minulle se tärkeä.
Minulla on kaikkea mitä tarvitsen, syön hyvin (vähän liiankin) ja laskut maksan ajallaan. Oikeastaan mistään ei tarvitse tinkiä, mutta saattaa olla Siperian opettamaa, että olen älyttömän vähään tyytyväinen, vaikka olen enemmän huikentelevaisuuteen taipuvainen kuin nöyrä ja vaatimaton. Pohjan kautta kun on ruopaissut ja sieltä lujaa ponnistanut pintaan, on ihan tyytyväinen, kun edes ilma kulkee.
Ihmettelen vaan, että missä vaiheessa minusta muka on sukeutunut näinkin taitava näissä talousasioissa?
Silloin, kun olin töissä, valitin aina, ettei minulla ole rahaa mihinkään, ja nyt kun sitten pitäisi olla surkeaakin surkeampi (köyhä ja sairas) oikein nolostun välillä, kun en keksi raha-asioista valittamista. Tuntuu ihan siltä, kuin minulla ei olisi oikeutta olla näin tyytyväinen ja huoleton. Pitäisi liittyä siihen valtavaan ja äänekkääseen joukkoon, jolla on säännölliset ja ihan riittävät tuloit, mutta ei koskaan tarpeeksi rahaa.” (Mari Koo)