Maarit oli työmatkalla lentäen: ”Palasin eilen työmatkalta Aasiasta, tieteellisestä konferenssista. Niin, ja nyt kirjoittelen kulutuskriittiselle sivustolle. Ristiriitaista, eikö? Olen viime aikoina varsin kiinnostuneena seurannut Suomen talouskasvukriittisissä verkostoissa käytävää keskustelua siitä, voiko esimerkiksi lentomatkaileva ihminen kutsua itseään “vihreäksi” tai uskottavasti keskustella talouskasvun haitoista. Pitääkö elää äärimmäisen niukasti kaikin tavoin, jotta saa sanoa sanansa ekologisesta kriisistämme?” (Mari Koo)
Saara
Etiikan tutkijana olen sitä mieltä että työmatkoja ei ainakaan lasketa, jos työ on luonteeltaan maailmaa parantavaa (mitä tieteellinen työ usein on). Täytyy vain yrittää tehdä työnsä niin hyvin, että sen maailmaa parantava vaikutus on suurempi kuin esim. lentämisestä aiheutuva ympäristöhaitta.
Toiseksi, eettiset valinnat ovat aina valintoja, ja jos ei ole aitoa mahdollisuutta valita, ei myöskään ole vastuuta. Läheskään aina työntekijä ei aina voi valita sitä, lähteäkö työmatkalle vaiko ei, vaan siitä määrää työnantaja. Tällaisessa tapauksessa eettinen vastuu valinnasta on työnantajan, ei matkalle lähtevän työntekijän. Valveutunut työntekijä voi toki tehdä työpaikallaan vihreitä ehdotuksia, kuten ehdottaa teleneuvotteluja matkustamisen sijaan, kotoa tehtävää etätyötä jne. Tällöin pitää muistaa, että työnantajissa (kuten kaikissa ihmisissä) on ympäristönsuojeluun nuivasti suhtautuvaa väkeä, jolloin ympäristöargumentti ei ehkä ole paras lähestymistapa. Itse aloittaisin puhumisen siitä mikä varmasti kiinnostaa kunnon kapitalistia: firman rahan säästämisestä ja matkustukseen tuhraantuvasta hyvästä työajasta.