Tällä viikolla ostin UFF:lta neljä vaatetta eli kahdenkympin satsitarjouksen (yksi vaate 6 e/kpl, neljä vaatetta 20 e). Kotona huomasin selitteleväni puolisolleni, että enhän minä oikeastaan olisi tarvinnut kuin korkeintaan tuon yhden neuleen, jos sitäkään, mutta kun toinenkin neule oli kiva ja tuo paita niin hieno. Ja siihen päälle kannatti ottaa se neljäs vaate (puolisolleni ulkoilufleece) tarjouksen vuoksi.
Puolisoni ei suinkaan lähtenyt kommentoimaan tyyliin ”niin, sullahan on kaappi täynnä vaatteita”. Sen sijaan hän kehui valintojani minun näköisiksini ja totesi, että enhän minä ole vähään aikaan mitään erityistä ostanut.
Tämä sai minut miettimään, että tapahtuuko parisuhteissa aidosti paljon toisen hankintojen haukkumista. Olen kuullut, että jotkut piilottavat esimerkiksi ostamansa kengät, käsilaukun tai teknologisen vimpaimen kaappiin ja ottavat esiin sitten joskus ilman, että kertoisivat tuotteen olevan uusi ostos.
Mutta tapahtuuko tällaista paljon? Ja miksi? Jos molemmilla on omat rahat ja kulutus on hallinnassa, niin onko toisella oikeus mäkättää ostoksista?
Minulla ei siis ole mitään tarvetta olla esittelemättä hankintoja miehelleni. Itse asiassa esittelen vaatelöydöt mielelläni, sillä puolisoni niitä usein kehuu ja osaa arvostaa esimerkiksi kivaa väritystä tai toimivaa leikkausta.
Mutta tietysti tämän viikon osteluni aiheuttaa pienen omantunnon kolauksen lisäksi sen, että jotain on raivattava vaatekaapista pois. Yritän edes jollain tavalla pitää kiinni siitä, että jos ostan vaatteita, niin vastaavasti pistän jotain kiertoon.
Joku
Hyvä keskustelunavaus.
Herää ainakin kaksi mietettä: henkinen sitoutuminen ja hyväksyttävä (kulutuksen) kulttuuri.
”Jos molemmilla on omat rahat ja…”
Mutta onko, koskaan? Vai onko parisuhde aina yhteinen juttu, johonkin määrään?
Rahasta ei varmaan ollut kyse, eikä tosiaan ilmeisesti puolisolta opitusta kritiikin kulttuuristakaan. Halu perustella ostos puolisolle voi olla positiivinen asia (jos se kertoo sitoutumisesta). Se voi olla myös negatiivinen asia (jos se kertoo vaikkapa lapsena opitusta torjutuksi tai torutuksi tulemisen pelosta). Anteeksi kyökkipsykologisointi, mut… omista kokemuksistanihan tässä reflektoin, en muiden kokemuksista voisi tietääkään. 🙂
”omantunnon kolauksen … jotain on raivattava vaatekaapista pois”
Tässä puolisolle perustelu lienee siis (myös) perustelua ’maailmalle’, eli perustelua itselle. Oman ymmärryksen kehittämistä siitä, mikä on ok; oppimisprosessi.
Ja niinhän me opimme ihmisyydestä ja itsestämme, että saamme ihmisiltämme palautetta, ja annamme sitä.
Silloin kun saamme, ja annamme. Enemmänkin pitäisi, sekä pyytää että antaa.
Lisäksi, sulla on hyvä mies. 😉
Mari Koo
”“Jos molemmilla on omat rahat ja…”
Mutta onko, koskaan? Vai onko parisuhde aina yhteinen juttu, johonkin määrään?
Ajattelin siis lähinnä niin, että ne omat rahat, jotka jäävät ”yli” perusmenoista. Parisuhteen rahanjako olisi tietysti ihan oman tekstinsä aihe: siinäkin on niin monenlaista tapaa, ja rahankäyttö tunnetusti myös aiheuttaa usein monille riitaa.
Ja ehdottomasti se, että perustelen puolisolle ostoksiani, on samalla vakuuttelua itselleni sekä yritys hieman helpottaa omaatuntoa ostoksista. Mieheni on tietysti erittäin hyvä, paras mahdollinen 🙂
Mutta edelleen mietin, onko se motkottaminen toisen osteluista miten yleistä. Millaisia tuotteita se koskee? Onko hyväksyttävämpää törsätä luksuselintarvikkeisiin kuin käsilaukkuun tai kännykkään?
Minä varmasti pyörittelisin silmiäni, jos mieheni ostaisi esimerkiksi kalliin digikameran, sillä se kuuluisi mielestäni hankintoihin, joista pitää perheessä neuvotella (sitä paitsi mieheni tulotaso on sen verran pieni, että moinen hankinta veisi ison osan hänen budjetistaan).
Joku
Niin: voiko olla henkilökohtaista rahaa, jos kuitenkin on olemassa ’järkyttäviä’ ostoksia? Sellaisia, joita (esimerkiksi parisuhteen toinen osapuoli, tai joku muu) ei syystä tai toisesta vain ymmärrä, pitää väärinä, tai ei voi hyväksyä? Individualistisena aikana tämä on minusta mielenkiintoinen kysymys.
Sen lisäksi, kyllä minuakin tietysti kiinnostaisi tietää, motkottavatko ihmiset tärkeistä vai turhanpäiväisistä asioista – ja mikä kenellekin on tärkeää. 😉
Mari Koo
Jep, tärkeät ostokset on erittäin vaihtelevat käsite: luulisi, että jos on vakiintuneeseen parisuhteeseen asti päästy, niin hirmuisen suuria näkemyseroja jonkun hankinnan tärkeydestä ei edes olisi. Tiedän, että monien mielestä esimerkiksi meidän taloutemme taidehankinnat ovat ihan turhia (”Saahan sitä julisteita ja paljon halvemmalla kuin jotain tauluja”), mutta meille ne ovat yhteisesti sovittua kulutusta.
Allerginen roinalle
Tiedän ihmisiä, jotka ostavat mitä tahansa, ”kun halvalla saa”. En ole koskaan ollut mikään shoppailija, mutta varsinaisen rokotuksen turhaa roinaa vastaan sain vajaa vuosi sitten muuttaessani paljon pienempään asuntoon. Entisessä oli asuttu 26 vuotta, joten voitte kuvitella, että tavaraa oli kertynyt.
Heitimme pois (myimme, annoimme, veimme mökille) TODELLA paljon tavaraa, osittain myös täysin käyttökelpoista. Silti uudessa asunnossa tuntuu, että kellarikomero, vaatekaapit ja kirjahylly ovat liian täysiä. Nykyisin harkitsen ainakin kolme kertaa ennen kuin ostan yhtään mitään. Sen lisäksi, että mietin kahteen kertaan, TARVITSENKO tuota tavaraa, on pakko miettiä, mihin se mahtuu.
Olen ollut havaitsevinani pariskuntien rahankäytöstä, että naisen ostoksia usein pidetään turhempina (vaatteet, kengät, kosmetiikka, sisustus) kuin miehen (auto, kamera, tietokone ja kaikki muut ehdottoman välttämättömät tekniset vempaimet). Meilläkin on kolme toimivaa kameraa, vaikka oikeisiin kuvaustarpeisiin riittäisi yksi yhteinen.
Kyllä kai sitä toiselle puolustellessaan myös selittää itselleen, kuinka hyvän kaupan teki, koska sisimmässään epäilee hankinnan tarpeellisuutta. Muutaman kympin ostoksia ei minusta normalissa parisuhteessa tarvitse selitellä, ellei sitten talous ole poikkeuksellisen tiukalla. Järkyttävä ostos voisi meidän taloudessamme olla vaikkapa 40.000 euron auto, koska ajamme alle 5000 km vuodessa.