Kuka on rikas ja kuka köyhä? Kuinka paljon rahaa yksilö tai perhe tarvitsee? Onko yhteiskunnan perusturva riittävä kohtuulliseen kulutukseen? Voiko johtajan palkka olla liian suuri? Miten tuloerot vaikuttavat? Onko verotietojen julkistaminen tarpeellista?
Kotitalouksien ja kuluttajien ansaintaan ja menoihin liittynyt keskustelu oli oletettavasti varsin samanlaista kuin aiemmin.
Kun aiheesta kirjoitetaan netissä, niin aina löytyy muutamia vakiokommentteja. Joku kertoo, kuinka hän eli 200 eurolla kuussa ja hyvin pärjäsi. Toinen mainitsee, että monessa muussa maassa suomalaiset köyhät olisivat rikkaita.
Yleinen hämmästyksen aihe on se, miten köyhyysraja voi olla yksinasuvalle yli 1 000 e/kk, koska onhan se aika paljon rahaa. Selitys: ihmistä pidetään köyhänä, jos hänen nettotulonsa ovat alle 60 prosenttia keskimmäisen tulonsaajan nettotuloista.
Köyhyyden kokemus on aina henkilökohtainen. Se käy mielestäni hyvin ilmi viime vuonna Suomen Kuvalehdessä julkaistusta ”Tältä tuntuu olla köyhä” -artikkelista. Jutun perusteella perheenisä kokee itsensä köyhäksi, koska on tipahtanut tietystä tottumastaan ansiotasosta.
Varallisuutta perheellä on mm. auton ja pääkaupunkiseudulla olevan omakotitalon muodossa eli runsaasti, mutta: ”Voisimme myös myydä kotimme ja asua vuokralla, mutta koti, johon osa lapsistamme on syntynyt, on viimeinen asia, josta luovumme”.
Tätä varallisuuden vaikutusta pohditaan tietysti myös virallisessa köyhyyskirjoittelussa:
Vain tulojen perusteella arvioituna 13,1 prosenttia väestöstä alitti köyhyysrajan vuonna 2009; jos varallisuus otetaan huomioon, osuus alenee 5−9 prosentin välille. Kaikkien väestöryhmien köyhyysasteet alenevat, mutta suhteellisesti enemmän eläkeläisillä ja yrittäjillä. Edelleen suhteellisesti tarkasteltuna tulot ja varallisuuden yhdistävä mittari identifioi selvemmin työttömät ja opiskelijat köyhinä väestöryhminä.
[- – -]
Jos asuntovarallisuus otetaan huomioon, on pienituloisten ja vähävaraisten osuus aina alhaisempi kuin muita köyhyysmääritelmiä käytettäessä.
En siis osaa sanoa, tapahtuiko suomalaisessa köyhyyteen liittyvässä keskustelussa oikeasti mitään uutta viime vuonna. Tulojen tipahtamisen uhka silti kosketti varmasti ainakin ajatustasolla monia yt-uutisten ja irtisanomisten myötä.
Köyhyydestä voidaan puhua niin eri lähtökohdista, ja lopulta päädytään väittelemään siitä, kuinka paljon rahaa on tarpeeksi ja onko se köyhän oma syy, että on köyhä.
Omassa elämässäni:
Siirryin vuoden 2012 alussa yksinyrittäjästä palkansaajaksi. Tämä ei oikeastaan vaikuttanut keskimääräiseen ansiotasooni, mutta tietysti toi varmuuden siitä, että saan palkkaa. Tosin kesken vuoden siirryin äitiysvapaalle ja ihmettelemään yhteiskunnan tarjoamaa tukea lapsiperheelle. Sehän nimittäin on mielestäni on hyvä: vanhempaintuet, lapsilisät ja ilmaiset neuvolapalvelut ovat asioita, joista monessa muussa maassa voi vain haaveilla.
Puolisoni tulotaso kiikkui tuttuun tapaan köyhyysrajalla, joten olin siis keskituloisena perheen pääelättäjä. Minulla on myös säästöjä, toisin kuin puolisollani. Vuodenvaihteessa velkaa ei ollut yhtään, sillä mieheni sai opintolainansa maksettua vuonna 2012.
Perheemme kuluista suurin oli asuminen, vaikka asunnon omistajaan olevien suhteiden ansiosta vuokramme on alempi kuin vastaavista asunnoista tällä aluuella. Omistusasuntoa harkitaan ehkä sitten joskus, jos mies saa vakaammin paremmat ansiot.
Mutta köyhiä emme siis koe olevamme, vaikka varmasti moniin naapureihin verrattuna elämme selvästi pienituloisempaa arkea. Kukaan aidosti köyhä tuskin ostaisi 1 500 euron arvoista taideteosta, kuten minä tein. Janne Kaitalan maalaus oli samalla selvästi perheemme vuoden arvokkain yksittäinen ostos. Onneksi sitä voi ajatella myös sijoituksena.
– – –
Päätin kirjata ylös muutamia havaintojani viime vuoden kulutuskeskusteluista. Nämä ovat täysin omavaltaisesti ja fiilispohjalta valittuja sekä pohdittuja. Lisään tekstien loppuun myös ajatuksen siitä, miten kyseinen aihe näkyi omassa elämässäni viime vuonna. Tekstit löytyvät tagilla Kulutusvuosi2012