MTT:n erikoistutkija Antti Ihon mielestä ruokahävikkikeskustelu on ollut yksipuolisen paasaavaa: ”Jonkin suuruinen ruokahävikki on aina järkevää. Nollahävikkiin päästään vain siinä tapauksessa, että tarpeeksi suuri osa ihmiskunnasta on tasaisesti pallolle levitettynä jatkuvasti nälkäkuoleman partaalla.
Lautasella tehtävät markkinattomien ponnistelujen hyvinvointivaikutuksia on vaikeampi viedä Excel-taulukkoon: kokeilevan ruuanlaiton hauskuus, epäonnistuneen kasvispihvikokeilun väkisin syömisen tai lapsille syöttämisen tuska verrattuna roskiin heittämisen helpotukseen tai ruokavaraston koon pienentämisen arjen pyörittämistä vaikeuttava vaikutus.
Analyysin sijaan saamme lukea melko monotonista paatosta siitä, miten paljon ruokaa lentää roskiin miten milloinkin laskettuna; kotitaloudet, ravintolat tai vasenkätiset paperityöläiset heittävät kuukaudessa niin ja niin paljon syömäkelpoista ruokaa roskiin. Entä sitten? Ruokahävikki ei eroa millään lailla muusta prosessin aikana tapahtuvasta häviöstä. Ilmaston tai vesistöjen kannalta ei ole väliä, tuotetaanko ulkoisvaikutukset navetassa, pellolla, tehtaassa vai päiväkodissa. Ainoastaan sen pitäisi olla tärkeää, miltä osastoilta niiden vähentäminen on pienimmän riesan tie.
Erityisesti lautaseen kohdistuvasta hävikistä messuaminen on vaarallista – ainakin Suomessa. Kaikille yhteinen kouluruokailu ja ruuan roskiin heiton kyttääminen ovat nimittäin lapsille vaarallinen yhdistelmä. Toivoa sopii, että opettajat ala-asteilla ja lastentarhoissa ymmärtävät, että lapsille pitää antaa ruokarauha. Jos Palmian massa ei maistu, jättäkööt syömättä.” (Mari Koo)