Kulutusjuhla

Kulutusjuhlan avainsanalla 'Kahvilat & ravintolat' merkittyjä kirjoituksia

»   Jukka Laajarinne ihmettelee Gaudeamus Kirjan ja Kahvilan toimintaa: “Sinkkuespresson hinta on juustoiset 3 €, tuplan 3,50 €. Harvinaisen pienellä hintaerolla pyritään ilmeisesti ohjailemaan espresson juojia korkeaan kulutukseen. En kuitenkaan kaivannut tuplaa, vaan tilasin yhden shotin. Ja mitä tapahtui? Kahvilahenkilö tamppasi kahvinpurut tuplakahvaan ja valutti tuplashotin: puolet kahvista valui viemäriin, puolet kuppiin. Tuotteen tarjoaja siis käyttää isompaan ja pienempään annokseen tismalleen saman määrän raaka-aineita ja energiaa, mutta myy halvemmalla tuotetta, jossa näistä puolet heitetään menemään. Aikana, jona jokseenkin kaikki väittävät pyrkivänsä vähentämään ruoka-ainehävikkiä. Kysyin myyjältä, mitä järkeä toimintatavassa on? ”Meillä on kaksi eri hintaista tuotetta.” (Mari Koo, kiitos linkistä Kaisa K:lle!) Ei kommentteja.

»   Kirjoitin Ruokamysteerit-blogiin kehut ravintoloiden hävikkiruokaa välittävälle ResQ-palvelulle: “Perusidea on yksinkertainen: kun ravintolassa umpeutuu esimerkiksi lounasaika, myymättä jääneet annokset ilmoitetaan ResQ:ssa. Annoksille kerrotaan hinta ja aika, jolloin ne on viimeistään noudettava. Kuluttajana voin valita mieluisan annoksen ja maksaa sen tilaukseni yhteydessä (ravintolalla ei siis ole riskiä, että varaisin annokseni, mutta en saapuisi sitä maksamaan). Sitten suuntaan ravintolaan, kerron tehneeni ResQ-tilauksen ja saan valmiiksi pakatun annoksen mukaani. Tyypillinen annoksen hinta on noin 4–6 euroa. Toisaalta esimerkiksi kahvilatuotteita saa halvemmalla ja isot sushiannokset voivat olla kalliimpia. Olen tehnyt ResQ-hankintoja työn ja kodin lähettyviltä eli Helsingin keskustan ja Meilahden tienoilta. Näillä alueille on runsaasti ResQ-valinnanvaraa. Iltapäivällä voin tilata annoksen ja pyöräillä kotimatkalla sitä hakemaan. Kaikki ruoat ovat olleet sitä, mitä on luvattu, ja homma on toiminut ongelmitta.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Leenaa kiukuttaa, kun Helsingin keskustan moni lounaspaikka hölvää ruokiinsa liikaa suolaa, vaikka asiakas voisi halutessaan lisätä sitä annokseen itsekin: “Minua tässä ärsyttää erityisen paljon se, että terveyteni on muiden käsissä. Totta on, että myös teollisuudessa pitäisi vähentää suolan käyttöä roimasti, mutta kaupanhyllyllä sentään voin valita tuoteiden välillä, ravintolassa käytännössä en, varsinkaan lounaalla. Toivoisin keittiöhenkilökunnalta ja listojen suunnittelijoilta vähän freesimpää asennetta ruoanlaittoon: rasva ja suola – so last season. Olen aika neuvoton tällä hetkellä tilanteen kanssa. 2,5 vuotta tilannetta tässä Helsingin keskustassa seuranneena alan olla aika väsynyt siihen, että lähden kettuuntuneena lounaalta. Haluaisin syödä lounaani ulkona, koska se on helppoa, annokset olisi ilman suolaa/vähäsuolaisina herkullisia ja terveellisiä. Olen helposti valmis satsaamaan ulkona lounailuun. Mutta ei sitten.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Olli ja kahvilan lappu: “Vesi maksaa 50 senttiä, asiakkaille ilmainen! Niin luki lapussa. Mutta jos maksan vedestä 50 senttiä, enkö silloin juuri muutu asiakkaaksi, jolle siis ostoksen pitäisi olla ilmainen? Voiko tällaisessa tapauksessa pyytää rahat takaisin? Pitäisikö liikkeenharjoittajat velvoittaa opiskelemaan lauselogiikan perusteet ennen lappujen kirjoittelemista? En koskenut veteen. Söin jäätelön.” (Mari Koo) 1 kommentti.

Raaka-aineiden alkuperän kysyminen ravintolassa tuntuu vaivalloiselta

friday 23. mayta 2014 klo 13.58 kirjoittajana Mari Koo

Tunnustan, että olen ravintolassa vain kerran tai pari kysynyt lisätietoja raaka-aineiden alkuperästä. Olen sitä silti monta kertaa miettinyt.

Mutta kynnys kysymiseen on tuskallisen korkea. Tuntuu kiusalliselta avata suu ja kysyä, että mitäköhän lohta teillä käytetään ja mistäs lampaanliha tulee. Että siinä sitten lounashetkeäni pilaisin tivailuilla, joihin ravintolan henkilökunta ei ehkä välttämättä osaisi vastata.

Lisäksi takaraivossani elää epäilys, että ne tuotteiden alkuperät eivät välttämättä kestä eettistä syynäystä. Olenko valmis kantamaan tiedon siitä, ettei ravintola piittaa, mitä se laittaa lautasilleen? Että pääasia on halpa hinta ja muulla ei niin väliä? Sanonko sitten, että ei kiitos, ja kannan kurnivan mahani jonnekin toisaalle?

Lihan alkuperämerkinnät eivät edelleenkään tule pakollisiksi ravintoloihin. Isot firmat väittävät, että se on niin vaikeaa.

En tajua, mikä siinä voi olla niin vaikeaa. Lihoissa kuitenkin on se alkuperätieto. un asuin kolme vuotta sitten Sveitsissä, niin siellä jopa tavallisen kebab-paikan seinälle oli kirjattu, että kana Brasiliasta ja nauta Sveitsistä. Miten niin se sama ei onnistuisi Suomessa?

Siellä Sveitsissä aina tyytyväisenä vilkaisin lihojen alkuperä, vaikka harvoin edes tilasin lihaa. Mutta arvostin sitä, että tieto kerrottiin asiakkaille avoimesti. Sitä ei tarvinnut kysellä tai mietiskellä.

Tiedon tuominen esiin toimi markkinointina: kun kerrottiin, että liha tulee paikalliselta lihantuottajalta, niin tietysti syntyi mielikuva, että täällä piitataan siitä, mistä raaka-aineet saapuvat.

Fiksut ravintolat voivat tuoda raaka-aineiden alkuperän esiin myös Suomessa. Ei kaiken tietenkään tarvitse olla lähiluomusuomikausivilliruokaa, mutta oleellista on se, että avoimuus tuo luottamusta koko ravintolan toimintaan. Eikä tämä tarkoita vain kourallista ns. laaturavintoloita, vaan myös kaikkia lounaspaikkoja, pizzerioita ja työmaaravintoloita.

Eikä kuluttajan sen myötä tarvitse hiljaa mielessään arvuutella, mistä tuotteet ovat. Vaikka aina kehotetaan kysymään, niin se ei ole niin helppoa. Säästäkää siis meitä tiedonhaluisia ja laittakaan tiedot esiin automaattisesti.

Be Sociable, Share!

»   Soodaelinalla on paljon sanottavaa Subwaysta. “Pahin asia Subwayssä käymisessä on kuitenkin se, että siellä asioiminen on hyvin tuskallista. Kun käyn Subwayssä, alan ajatella itsemurhaa. “Sandwich artistin” kohtaaminen tuntuu hyvin nololta. Tiedän, että he saavat huonoa palkkaa ja että heillä on todennäköisesti kurjia työvuoroja. Ajattelen, että “sandwich artist” haluaisi olla mieluummin jossain bileissä tai kotona nukkumassa, kuin tilanteessa, jossa kävelen tiskille hänen eteensä hiukset pesemättä ja pupillit laajentuneina. On nöyryyttävää sanoa ”sandwich artistille”, “Älä laita siihen leipään kurkkua saa laittaa juustoa ja voit paahtaa joo ja voitko laittaa siihen myös kahta kastiketta ja please mälvätä siihen erityisen paljon sipulia kun minä niin tykkään siitä kiitos ja anteeksi.” Näyttää hirvittävältä, kun Subwayn myyjä kasaa leivän minun silmieni alla. En ymmärrä, miksi minut on tuomittu seuraamaan annoksen joka ikistä “työvaihetta”. Ajattelen, että kyttäyskeksintö on luotu oikeasti vain siksi, että ihmiset tajuavat kyllä, miten masentava työ “sandwich artisteilla” on.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Voihan vinetto! -blogissa tuskaillaan helsinkiläisen ravintola Cantina Westin tarjoilijan toimintaan, kun viinin määrä lasissa näytti vähäiseltä: “Kysyin tarjoilijalta ystävällisesti olisiko lasia mahdollista täydentää pienellä lorauksella, koska viinin määrä näytti silmääni hieman vajavaiselta. 15 sekunnin ponnistuksen vaativan ”jaaha, vai näin on päässyt käymään, pahoitteluni, tässä olkaa hyvä” sijaan kysymykseni käynnisti 15 minuutin ja neljän näytöksen mittaisen kafkamaisen farssin.” Blogissa kerrotaan tilanteen eteneminen näytös näytökseltä. Kokonaisuuden kruunasi laskutusjärjestelmän kaatuminen: “Odotamme laskua puoli tuntia ennen kuin meille tullaan kertomaan koko laskutusjärjestelmän olevan kaatunut. Kun 45 minuutin kohdalla meitä istutetaan edelleen pöydässä ilman tilannetiedotusta tai ehdotusta vaihtoehtoisesta ratkaisusta, kävelen tiskin kautta ulos ja pyydän lähettämään laskun perään. Jos arvata pitää, niin yrittävät varmaankin pokkana laskuttaa täyden hinnan.” (Mari Koo, via Sivumaku) 1 kommentti.

Kahvilat, tarjotkaa minileivoksia isojen herkkujen sijaan

thursday 25. aprilta 2013 klo 15.22 kirjoittajana Mari Koo

Kuningaskuluttajan nettisivuilla kysellään, miksei aikuinen saa ravintolassa tilata lastenannoksia.

Minua lastenannokset eivät kiehdo, mutta sen sijaan olen odottanut, milloin minileivokset rantautuisivat helsinkiläisiin kahviloihin.

En jaksa enkä halua syödä isoja pullia, munkkeja, muffineja ja korvapuusteja. Suklaakonvehti tai keksi on taas vähän tylsä ratkaisu (enkä erityisemmin välitä macaroneista).

minileivokset

Haikailen siis minileivoksia. Pari vuotta sitten Sveitsissä asuessa tykästyin pikkuruisiin tuotteisiin, joita sai ostaa esimerkiksi ruokakaupasta piknik-herkuiksi.

Olen muistaakseni nähnyt jonkun uutisen, jonka mukaan minituotteet olisivat maailmalla nousseet suosituiksi. Saisiko ne myös Suomeen? Esimerkiksi mini-Runebergejä muistelen nähneeni, mutta jättikakkujen rinnalla olisi tilaa muillekin pienille leivoksille ympäri vuoden.

Onneksi usein olen kahvilassa esimerkiksi puolisoni kanssa. Tällöin ison pullan tai kakkupalan voi jakaa. Mutta kiva olisi ottaa kaksi pientä tuotetta yhden ison sijaan.

Ja nyt saa tietysti vinkata, mikäli tietää kahviloita, joissa on kuvassa esiintyvien leivosten tyyppisiä pikkuherkkuja.

Be Sociable, Share!

»   Kemikaalicocktailin Noora hämmästelee, ettei Subway-ketju pysty ja halua antaa kuluttajille helposti tietoa lihansa alkuperästä. Yrityksen maajohtaja ohjaa kysymään asiaa Amsterdamista: “Ydinasia on se, että yhdelläkään kuluttajalla ei ole aikaa, viitseliäisyyttä tai välttämättä kielitaitoa alkaa soitella Amsterdamiin — eikä se ole kuluttajan tehtävä. Toimittajallehan ei ole mikään ongelma lähetellä meilejä ja odotella vastauksia vaikka kuukausikaupalla, mutta kun on kyse elintarvikkeista, jotenkin kuvittelisi tiedon olevan saatavissa edes muutamien viikkojen sisään. No, katsotaan minkälaisen listan saan damista. Subway ei varmasti ole ainoa, jonka kassahenkilökunta ei osaa sanoa, mistä käytetty liha on peräisin, mutta se ettei maajohtajan tasolla voida antaa vastausta toimittajalle kertoo, että kuvio ei ole ihan selkeä. Minulle tulee kuluttajana tunne, että jokin yksityiskohta tässä ei kestä päivänvaloa, mutta toimittajana täytyy jatkaa aiheen ronkkimista ja toivoa, että jatkossa ketju antaa helpommin vastauksia.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Henni Lietoa ärsyttää ravintoloissa mm. ruokalistojen sanat ja pieni printti sekä tarjoilijoiden liiallinen puhe ruuasta: “Olen kyllästynyt ravintoloihin. Minä, joka olen ollut niiden hevijuuseri sanan pahimmassa mielessä. Minä, joka muutin Espoosta pois, jotta olisin kävelyetäisyydellä kunnon ravintoloista. Minä, joka matkustan yhdeksi illaksi Pariisin syömään tai piipahdan Tukholmaan vain käydäkseni lounaalla. Kun tilaan annostani ravintolassa olen lukuvaikeuksissa. Puhun viittä kieltä kieltenmaisterin sujuvuudella ja kuitenkin joka ikisestä ruokalistasta löydän sanoja, joiden merkitystä en tiedä tai sen merkitys on aiemmasta täysin muuttunut. Sanallisen ongelman perään on usein myös luku – tai ehkä vielä enemmän – näköongelma. Mitä trendikkäämpi mesta sitä pienempi fontti. Nuorempi AD on siis ollut asialla. Jos on oikein päästetty luomiskyky valloilleen, niin ollaan sallittu negatekstin käyttö. Optikon kautta ravintolaan ensi kerralla. Entä mistä on juontaa juurensa tämä ruoan puhkipuhuminen ja ruokaselittämisen kulttuuri? Suoraan sanottuna lässyttäminen. Olen täysin tympääntynyt tarjoilijoiden esiintuloon ravintoloissa. Ongelmani keskittyy lähinnä ns. trendiravintoloihin, mutta samaa käyttäytymistä näkee siellä sun täällä.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Brunssipartion Elovena pettyi helsinkiläisen ravintola Lämmön brunssiin ja pyysi rahansa takaisin: “Nettisivuilla 15 euron brunssia mainostetaan muun muassa uunituoreilla croissanteilla, hedelmillä tai hedelmäsalaatilla, leivonnaisilla ja lihavalikoimilla. Kuulostaa hyvältä, mutta totuus on toinen. Puolityhjä sali alkoi heti epäilyttää, mutta päätimme kuitenkin jäädä testaamaan brunssin. Croissantit olivat kaukana uunituoreista, samoin leipä, nahistuneet kasvikset näyttivät lauantain brunssilta ylijääneiltä, omituisen näköinen hedelmäsalaatti oli kuulemma pakasteesta (pakastehedelmäsalaattia!), lihat näyttivät epäilyttävältä ja ”leivonnaisina” oli tarjolla kaupan keksejä ja puolikkaita pullia. [- – -] Ravintola Lämpö oli Helsingin ensimmäinen brunssi, josta pyysin rahat takaisin. Tuntui pahalta, mutta yritän kehittyä kuluttajana. Tiskillä ei edes kysytty, miksi olin tyytymätön. Onko näin tapahtunut ennenkin? Eikö henkilökunta seiso tarjoilujen takana?” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Matti Lintulahti oli juonut Lontoon matkallaan maailman parasta kahvia Monmouth-kahvilassa: “Monmouth paahtaa itse kahvipapunsa, joita se etsii kiertämällä maailman yksityisiä kahvinviljelijöitä ja kahviosuuskuntia. He maistelevat eri kahveja ja kahvilajikkeita, ja kun he löytävät juuri heidän makuhermojansa kutkuttavan kahvin, he tuovat sen Lontooseen asiakkailleen. He eivät sekoita kahvilajeja keskenään vaan tuovat parhaiden single-malt viskien tapaan single-estate kahvit markkinoille. Monmouth tietää kahvinsa alkuperän tarkkaan. Mistä kahvi tulee, kuka sen viljelee, kuka poimii ja kuka kahvipavut pesee ja kuivattaa. Monmouth tietää myymistään kahveista kaiken ja myös kertoo sen kahviloissa jaettavana olevissa uutiskirjeissään. Esimerkiksi El Salvadorista Monmouth on löytänyt perheviljelmältä loistavan kahvilajikkeen, jota viljelevät jo kolmannessa sukupolvessa José Guillermo Alvazer Prunera ja Maria Alvarez De Murray.” (Mari Koo) 3 kommenttia.

Kahvikupillisen saa 0,50 eurolla Helsingissäkin

thursday 24. januaryta 2013 klo 15.55 kirjoittajana Mari Koo

Viime vuoden puolella Kuningaskuluttaja etsi Suomen kalleinta ja halvinta kahvia. Kallein löytyi Helsingistä, halvin Turun Kupittaan Citymarketista.

Mutta kuten usein on tuotu esiin, niin pelkkä kupillisen hinta ei ole kovin hyvä vertailukohde. Itse harvoin haluan ostaa vain sen pelkän kahvin, ja pahasta kahvista en haluaisi maksaa mitään.

Kuppini oheen haluan nimittäin usein myös mukavan ympäristön ja mahdollisuuden ostaa jotain hyvää syötävää. Haitaksi ei ole sekään, jos samalla hinnalla voin lukea lehtiä.

Toisaalta hyvä erikoiskahvi maistuu välillä sellaisenaan.

Nykyisin yksi vakiokahvipaikkani täällä Helsingin eteläisessä kantakaupungissa on perhetalo Betanian kahvila. Siellä kahvi tai tee maksaa 0,50 euroa, pulla tai hyvä täytetty sämpylä euron. Paikassa voi lukea lehtiä tai istuskella muuten vaan.

Itselleni syy mennä Betaniaan on vauva, koska Betaniassa on toimintaa lapsille. Lapsille on varattu toinen huone, joten muut asiakkaat saavat olla rauhassa ilman joukon mekastusta.

Kahvila on auki klo 9-14, joten en sinne normiarjessa ehtisi. Kahvila myös sijaitsee hieman vakiokulkureittieni ulkopuolella, joten satunnaisesti en sinne noin vain piipahda.

Hienoa, että täällä omilla nurkillani saan halutessani halvan kahvin ja juustosämpylän. En silti järkyty, jos joudun maksamaan kupillisestani jossain toisaalla pari euroa.

Perhetalo Betaniassa  juustosämpylä ja kahvi maksavat 1,50 euroa.  Luettavana löytyy niin päivän Hesari kuin aikakauslehtiä.

Perhetalo Betaniassa juustosämpylä ja kahvi maksavat 1,50 euroa. Luettavana löytyy niin päivän Hesari kuin aikakauslehtiä.

Be Sociable, Share!

»   Kaukoa ärsyttää ravintolaruuan hinta: “Vähän mua on kans alkanut riepomaan tää lounaspolitiikka ja ulkona syöminen. Ihanko oikeasti mun pitää maksaa salaatista 9euroa, kun mä saan samalla hinnalla vetää jonkun buffan? Saa olla vähän hemmetin hyvä salaatti tolla rahalla, mutta harvemmin sellasia naaman eteen kannetaan vaan lähinnä sitä kurkku-tomaatti-salaatti + joku kolme palaa fetaa siihen päälle. Ei käy mulle. Muutenkin joidenkin lounasläävien taso on toisinaan aivan järkyttävä. Eikä aina pelkästään lounas oo huonoa vaan myös ihan a la carte-annoksetkin. Kyl se kuulkaa jätkät sillä viisiin on, että jos mä maksan vaikka parikymppiä siitä ilosta, ettei mun tarvii tehdä himassa safkaa niin kattokaakin, että siinä lautasella on jotain sen tason apetta, etten itse tekis paremmin.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Liisa-Maria Patjas kertoo, miten huono palvelu sai päättämään, ettei hän enää palaa samaan kahvilaan: “Valitsimme viinerimme ja aioimme kaataa kahvia kuppiin. Pannun pohjalla oli vain pari senttiä kahvia, ja pyysimme ystävällisesti tuoreempaa juomaa täydestä pannusta, joka oli myyjän takana. “Kuule ihan samaan aikaan sekin on keitetty”, puuskahti myyjä mutta ojensi kuitenkin pannun. Kaadoimme kahvikupilliset vaitonaisina, maksoimme, hörpimme sumppimme ja häivyimme vannoen, ettei tähän paikkaan tarvitse enää tulla.” (Mari Koo) 3 kommenttia.

»   Terhi Ainiala kirjoittaa Kotuksen blogissa ravintoloiden nimistä: “Suomenkieliset nimet ovat ravintoloiden nimissä nyt muodikkaita. Meillä on täällä pääkaupungissa mm. Olo, Kolo, Muru, Loiste, Piha ja Tori. Oulusta löydän Pannun, Rukalta Pisteen, Turusta Koulun, Tampereelta Telakan. Savonlinnassa on Huvila, samoin Helsingissä. Pankki-nimisiä on siellä täällä, ja taitavat kertoa rakennuksen entisestä elämästä. Toisinaan ovat tosin Bank-nimisiä. Listaa voisi uskoakseni aika lailla vielä kasvattaakin. [- – -] Viime viikolla osallistuin kansainväliseen Names in the Economy -konferenssiin. Siellä kaupallisia nimiä analysoivat paitsi kielentutkijat myös markkinoinnin ammattilaiset. Jälkimmäistä haaraa edusti se konsultti, joka huomautti, että “we love short names”. Nimen tulisi olla enintään nelitavuinen. Tämä toive on ravintoloiden nimissä hyvin kuultu.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Heidi kehuu tamperelaisravintolaa: “En tiedä kannattaako tätä kertoa, mutta Tampereen paras ruokaravintola on kauppahallin ranskalainen ruokala Neljä vuodenaikaa. Tätä ei passaisi mainostaa, sillä se on jo nykyisin aina täynnä ruokailijoita. Ravintola sijaitsee keskellä perinteisen kauppahallin vilinää. Asiakkaat istuvat jakkaroilla kylki kyljessä kahdessa pitkässä pöydässä ja jonkinlaisella tiskillä. Ruoka on lähes aina herkullista ja sievästi aseteltua, ei kuitenkaan liian fiiniä. Ikävä puoli on se, että paikka menee kiinni jo neljältä, joten iltaravintolasta ei ole kyse.” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Exme tahtoisi löytää vakiokahvilan: “Aloin heti kaivata vakiopaikkaa! (Vakiopaikan saa vain sinnikkyydellä: kerta toisensa jälkeen on mentävä ja istuttava, vaikka aluksi kaikki tuntuu vieraalta.) Minulla on muutama lempparipaikka, mutta niissä on aina ongelmansa. Kuten että teekupillinen maksaa lähes 3 euroa (ei voi käydä monta kertaa viikossa sellaisessa). Tai että kahvila aukeaa ko 15 (minä haluan päiväteeni puoliltapäivin). Tai että on liikaa väkeä, ja siten ahdistaa jäädä lukemaan kirjaa tai kirjoittamaan pariksi tunniksi. Ehkä vika on minussa; vihaan olla tiellä ja aina kun vien tilaa yhtään mistään, tunnen olevani tiellä. Pitäisi opetella kahvila-asiakkaan mentaliteetti: olen maksanut, saan istua!” (Mari Koo) Ei kommentteja.

»   Mea osti herkulliseksi kuvittelemansa tuotteen Turun Hansakorttelin Aschan-kahvilassa. Hankinta ja kahvilan toiminta osoittautuivat pettymykseksi: “Bloggaaja upotti hampaansa wienerin pehmeään syleilyyn ja …. ei mitään syleilyä, ei pehmeää autuutta. Pelkkää kuivaa miltään maistumatonta purua varisi ankealle pöydälle. Herkullisen näköinen kermavaahtotötterö osoittautui kovettuneeksi palleroksi, joka vierähti surullisena wienerin päältä purujen keskelle. Bloggaaja tunsi tulleensa petetyksi. Niinpä hän reippaana tyttönä asteli myyjähenkilöstön luokse ja kertoi, että täyteen hintaan ostamansa wiener on vanha, että onko neitokaisilla ehkä tapahtunut vahinko ja että asiakas tässä nyt on hyvin pettynyt. Myyjätär sanoi, että kyllä sen pitäisi ihan hyvää olla: sitä on säilytetty MUOVIPUSSISSA ja heillä normaali MYYNTIAIKA ON KAKSI PÄIVÄÄ. Herramunvereni. Ennen vanhaan vanha pulla myytiin puolella hinnalla. En viitsinyt huomauttaa, että köyhänä opiskelijana aikoinaan olen elänyt edellispäivän pullilla ja tiedän kyllä, että ne ovat tuoreita tuohon nähden. En myöskään tyrmistykseltäni osannut kysyä, mikä on se logiikka, jolla edellispäivän pullaa myydään TÄYTEEN hintaan. Ennen niitä kyllä myytiin puoleen hintaa ja oli asiakkaan oma valinta, ottaako tuoretta täydellä vai vanhaa puolella hinnalla.” (Mari Koo) 2 kommenttia.

Helsingin paras korvapuusti Cafe Aquamarinessa?

tuesday 14. februaryta 2012 klo 12.15 kirjoittajana Mari Koo

Kavereiden kautta oli tullut vihje, että pieni Cafe Aquamarine (Uudenmaankatu 19-21, kahvilan Facebook-sivu) tarjoaa Helsingin parhaat korvapuustit. Oli tietysti pakko mennä testaamaan eräänä talvipäivänä.

Eikä tarvinnut pettyä. Puusti oli mausteinen ja riittävän rasvainen, siis erittäin herkullinen. Olisiko hinta ollut kolme euroa? Puustin seuraksi otin chai latten (3,50 e, siinäpä myös sydän näin ystävänpäivän tunnelmiin sopivasti!).

Moni helsinkiläiskahvila myy jätti-isoja puusteja, mutta itse nautin ennemmin pienemmään ja maukkaan. Aquamarinen puusteissa henkii myös selvä kotitekoisuus.

Itse kahvila on siis pieni. Tiskin takana ollut rouva oli mukava ja tunnelma miellyttävä. Vanhat kalusteet toivat tunnelmaa, mutta pienellä lisäpanostuksella sisustukseen tämä olisi todella kiva paikka istahtaa. Kahvila on avoinna ma-ti 10.30 – 16.30, ke-pe 10.30 – 17.00 ja la 10.00 – 16.00.

Seuraavana uutena kahvilatestauksena pitänee kokeilla Helsingin yliopiston Tiedekulmassa olevaa Ihana Kahvilaa. Liisa nimittäin kehuu paikkaa Nopsassa.

Be Sociable, Share!
« vanhemmat kirjoitukset