Kävin tänään pyöräilemässä Helsingin keskustan tuntumassa lapsen kanssa, koska oli niin keväisen aurinkoinen alkuilta. Sitä paitsi kepeä fillarointi on mielekäs tapa ulkoilla, ja lapsikin viihtyy hyvin kyydissä.
Lapsi istutettiin ensimmäisen kerran pyöränistuimeen viime toukokuussa. Silloin hän oli noin 10 kuukautta vanha, eli osasi istua hyvin, mutta ei kävellyt.
Kesän aikana ajelimme paljon. Minulle pyöräily on kiva tapa liikkua sekä arjen perusmatkoja että vähän pidempiä matkoja. Lastenrattaiden lykkimisestä en vastaavasti tykkää yhtään.
Pyöränistuimena on Hamax Sleepy, jonka ostin nettikaupasta muistaakseni noin 80 eurolla.
Ratkaisevaa oli se, että istuinta on mahdollista siirtää pyörästä toiseen, jos hankkii kaksi ”kiinnitysosaa”. Tällöin istuin on siis helposti irrotettava, mutta sen saa myös siirrettyä tarvittaessa minun pyörästäni miehen pyörään (kätevää esimerkiksi silloin, jos aamulla toinen vie lapsen päiväkotiin pyörällä, jättää istuimen sinne, ja toinen hakee pyörällään).
Hamax Sleepyä saa tarvittaessa kallistettua jonkin verran, eli jos lapsi nukahtaa, niin hänet saa lievään takanojaan. Tosin silti viime kesänä nukkuvan lapsemme pää notkahteli ja nuokkui välillä hurjankin näköisesti, joten lisävarusteeksi hankin niskatyynyn. Se auttoikin nukahteluhetkissä.
Nyt lapsi on isompi, joten kenties pääkin pysyisi jo paremmin takanojassa.
Ärsyttävä piirre istuimessa ovat soljet. Etenkin aluksi ne olivat todella jäykät. Tämä johti siihen, että solkea avatessa joskus käsi muksahti vahingossa lapsen leukaan.
Sattumalta äitini oli ostanut mummolakäyttöömme Hamaxin kalliimman ja kehittyneemmän mallin, Siestan.
Kuvittelin, että Sleepyn ja Siestan ero on lähinnä kallistuskulmassa. Käytön kannalta tärkeäksi eroksi osoittautuivat kuitenkin nimenomaan nuo soljet: Siestassa niitä on enemmän ja ne ovat parempia. Soljet on helppo avata, eikä edes ole samanlaista vaaraa siitä, että tinttaa lasta leukaan.
Eli jos nyt olisin ostamassa uutta lastenistuinta, niin valitsisin Siestan, vaikka se olisi pari-kolmekymppiä kalliimpi.
Molempien mallien käyttöönotto on samanlaista, eli suhteellisen helppoa: pyörään kiinnitetään ohjeiden mukaisesti ”mötikkä”, johon itse istuin laitetaan putkimaisilla osilla kiinni.
Viime kesän pyöräreissujen tärkeä lisävaruste oli kantoreppu tai kantoliina (rengasliina). Kun pysähtyi kahvilaan tai muualle, niin lapsi oli helppo siirtää kannettavaksi.
Lisäksi hankin halvan lasten sadeviitan, jotta jos sade yllättää, niin voin sen pukea lapsen ylle.
Jotkut ovat kyselleet, että eikö pelota pyöräillä pikkulapsi kyydissä. Eipä oikeastaan.
Olen miettinyt, missä tilanteissa olen pyöräillessäni kaatunut tai joutunut johonkin läheltä piti -tilanteeseen. Muistan kaatuneeni ratikkakiskon ja sohjon vuoksi, ja läheltä piti -hengessä olen jarrutellut, koska tilannenopeuteni on ollut liian kova. Omilla ajotavoilla ja reittivalinnoilla voi vaikuttaa paljon siihen, kohtaako vaarallisia tilanteita. Vauhtilenkit siis jäävät pyöräiltäväksi silloin, kun lapsi ei ole kyydissä. (Noin yleisesti autoilu pelottaa minua enemmän kuin fillarointi.)
Hankalimmat hetket pyöräreissuilla ovat ne, kun lapsi pitää laittaa kyytiin tai ottaa pois (pyörä on saatava tuettua hyvin johonkin), sekä kapeasta talomme ulko-ovesta ulos ja sisään liikkuminen.
Miksei meillä sitten ole esimerkiksi pyörän peräkärryä tai tavarapyörää? Peräkärryn saaminen pois pyörävarastostamme olisi todella hankalaa, eli se jäisi siksi käyttämättä. Kaupunkiajossa pyöränistuin myös tuntuu vaivattomammalta. Olemme miettineet, että jos joskus kärryä tarvitsemme esimerkiksi viikonloppureissuun, niin sitten voimme sen vuokrata.
Tavarapyörä ei taas tunnu tarpeelliselta, kun on vain yksi lapsi, eikä esimerkiksi päiväkoti- ja kauppareissuja tarvitse yhdistää. Sitä paitsi tavarapyörä on kallis hankinta.
Kuva: Lapsi nukkui pyörän kyydissä monet päiväunet kesän aikana. Välillä niskatyynyn kanssa, välillä ilman.