Viime viikolla minullekin tipahti sähköpostia, jossa Uusi Musta haastoi mukaan syyskuun vaatepohdintoihin: tavoitteena olisi kokeilla, pärjääkö koko kuukauden kuudella vaatekappaleella. Kuuteen vaatteeseen ei lasketa esim. urheilu-, bile- tai alusvaatteita, vaan ne arkiset perusvaatteet.

Haasteen taustat ovat Yhdysvalloissa: itse sain aiheeseen liittyvän linkin kaverilta (kiitti Olli!) elokuun alussa.

Suomalaisissa blogeissa haaste on herättänyt jo paljon keskustelua. Osa pitää touhua omalta osaltaan tarpeettomana, kuten Karkkipäivän Sannille:

“Jollekin muotibloggaajalle, tai ehkä mahdollisesti kelle tahansa muulle normaalille ihmiselle, haaste saattaisi olla vaikea. Mutta Sannille? Voi rakkaat…! Mähän olen käyttänyt melkein koko kesän kuutta vaatekappaletta…! Näette edessänne (tai no, ainakin blogin yläpalkissa) ihmisen, jota vaatteet eivät kiinnosta pätkääkään. Mulla on kyllä kaapeissa ihan liikaa vaatteita, jopa niin paljon että osa asuu alakerran varastossa, mutta käytän – oikeasti – koko ajan muutamaa samaa peruskudetta.”

Myös Iltapäivän Anu kehottaa pohtimaan haasteen mielekkyyttä:

“Mieleni tekee kovasti kritisoida pyrkimystä pärjätä kuukausi kuudella vaatteella – mikä ihmeen pointti siinä on, jos vaatekaappi on kuitenkin täynnä? Se voi toki kasvattaa itsekuria jollain tasolla, mutta mielestäni olisi fiksumpaa käyttää niitä vaatteita, jotka on mennyt hankkimaan. On oikeastaan vähän kummallista, että kulutuskriittisyys kulkee käsi kädessä jo hankitun tavaran vähentämisen kanssa, sehän johtaa hyvin usein lähinnä aiemminkin kommentoimaani tavara-ahdistuksen siirtämiseen muiden riesaksi – ja tekee kaappeihin tilaa uusille hankinnoille.

Tulevan sesongin vaihtumisen yhteydessä olenkin päättänyt haastaa ainakin itseni käyttämään kaikkea, mitä kaapeista löytyy sen sijaan että kantaisin ne kirppislaatikkoon. Jos ei heti näytä hyvältä, tarvitaan lisää mielikuvitusta peliin, ja vaikka sakset, jollei homma muuten toimi.”

Kukin siis tavallaan: toisille kuuden vaatteen haaste tuntuu silti olevan vaativa. Haaste tuntuu jo nyt siis täyttäneen ainakin yhden näkemyksen: se on saanut ihmisiä pohtimaan omaa suhdettaan tavaraan ja vaatteisiin.

Itse taidan tosin olla liian laiska osallistuakseni virallisesti haasteeseen. Vaatteita minulla on toki yllin kyllin, ja käytän varmasti normaalina syyskuuna enemmän kuin kuutta vaatekappaletta (farkut ja jotkut toiset pitkät housut, pari-kolme hametta, useita paitoja, pari neuletakkia).

Vaatevarastoni vähennys on käynnissä ja kiihtyy kohti vuoden loppua. Tähän on syynä muutto, jonka ansiosta minun on pakko käydä läpi myös vaatekaappini.

Oleellista on tietysti olla ostamatta lisää. Vaikka saisi edullisesti. Tai olisi “kiva”: olen ottanut periaatteeksi, että vaatteen pitää olla todella kiva, ennen kuin sen hankin, eikä niitä “ihan kivoja” löytöjä kannata edes säilyttää.

Onneksi en koskaan ole ollut erityisen innokas shoppailija. Kiehtovaa on silti lukea, miten esimerkiksi anonyymi shoppailuholisti eli Miss Moneypenny -blogin kirjoittaja pyrkii eroon ostosvimmastaan ja tavaranhaalimisesta.

“Suomalaisten vaateyhtiöiden hankinnat kaikkein heikoimpien työolojen maista ovat parissa kolmessa vuodessa selvästi lisääntyneet, mutta yhtiöiden vastuullisuusvalvonta ei ole vastaavasti tehostunut. Yksi kyselyyn vastanneista yrityksistä on hankkinut vaatteita sotilasjuntan hallitsemasta Burmasta, toinen ilmoittaa harkitsevansa vaatteiden teettämistä Pohjois-Koreassa.”

Näin kerrotaan Finnwatchin tekemässä raportissa, joka julkistettiin tänään. Kyselytutkimus kattaa 28 yritystä, jotka myyvät Suomessa vaatteita tai urheiluvaatteita ja –välineitä. Vastaava kysely oli toteutettu myös vuosina 2006 ja 2007.

“Edistystä on tapahtunut vain vähän tai ei ollenkaan, raportissa päätellään. Useimmilla kyselyyn vastanneilla yrityksillä on kyllä käytössään yhteiskuntavastuun ohjeisto, jota parin yhtiön tapauksessa on myös kehitetty kattavampaan suuntaan. Ohjeiston toteutus ja sen valvonta on kuitenkin yhä erittäin puutteellista, raportin tekijä päättelee.”

13 kotimaisesta vaateyhtiöstä kymmenen ilmoittaa, ettei niillä edelleenkään ole käytössä minkäänlaista vastuullisuusvalvontaa tai että tarkastukset hoidetaan laadunvalvonnan yhteydessä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vaatteiden tekijöiden työoloja ole uskottavalla tavalla valvottu.

Urheilualan 11 yhtiöstä ulkopuolisia tarkastuksia käyttää vain yksi eli Amer Sports, joka ei kuitenkaan kerro tarkastusten tuloksista. Toisin kuin useat muut kansainväliset urheiluyhtiöt Amer ei myöskään ole julkistanut hankintaketjuaan.

Tavaratalot ja marketketjut ovat hoitaneet vastuuvalvontansa liittymällä yritysten eettiseen BSCI-järjestelmään. Se tekee tehdastarkastuksia yritysten yhteiseen käyttöön. Suomalaisyhtiöistä BSCI-järjestelmän edelläkävijöitä ovat Kesko, Tuko ja Stockmann. Nyt verkostoon kuuluvat yhtä lukuun ottamatta kaikki selvitykseen osallistuneet tavaratalo- ja marketketjut.

Jäsenyys ei tarkoita sitä, että läheskään kaikki jäsenyhtiölle vaatteita tuottavat tehtaat olisivat BSCI:n tarkastusten piirissä tai että ne olisivat läpäisseet tarkastuksen.”

Lisäys:

Koko raportti (pdf) FinnWatchin sivuilla.

Samalla tietysti voi mainita Puhtaat vaatteet -kampanjan alkamisen, löytyy myös Facebook-ryhmä.

Inke kirjoitti omituisesta reiästä Filippa K:n neuleessa:

“Uuden, 270 euroa maksaneen neulebleiserin selässä oli reikä. Joka oltiin paikattu. Mustalla ompelulangalla. Ja niin, takki oli ihan siellä täysihintaisten tangossa. Us-ko-ma-ton-ta.”

Myöhemmin hän päivittää tilannetta:

“Neule vietiin takaisin Stockalle lauantaina. Rahat saatiin takaisin ja paikattua reikää ihmetelleet myyjät olivat vähintään yhtä hämillään kuin mekin. Reikä tuskin on Stockalla tullut fiksatuksi – hehän voisivat vain tuupata viallisen neuleen takaisin Filipalle, joten miksi nähdä paikkaamisen vaiva. Ihme homma, maku meni.. Ja sanomattakin lie selvää – uutta samanlaista neulebleiseriä ei tilalle tullut.

Kommenttiosastolla kerrotaan vastaavista huonoista kokemuksista kyseisen merkin kohdalla. Kiinnostavaksi tilanne menee, kun mukaan keskusteluun ilmaantuu taho, joka ilmoittaa olevansa store manager.

“Tuliko kenellekään mieleen, että mitä jos joku asiakas oli sen neuleen jo kerennyt tärvellä (”korjata”) ja ihan pokkana palauttaa Stockalle, josta arvon Issues sen sitten tietämättömänä lunasti itselleen..?
Kun tässä voi olla mitä tahansa taustalla, niin en lähtisi ihan noin barrikadeille hillumaan ja vaatimaan Filipan polttamista roviolla.
Teillä on oikeus mielipiteisiinne, kyllä. Mutta minua ihmetyttää se, että tulette tänne purkamaan asiaa, johon olisitte voineet saada jo ihan ruotsista asti vastauksen (siis oman liikkeen kautta, Stocka tuskin harrastaa) ja todennäköisesti myös korvauksen.
Toisin kuin jotkut täällä ymmärtävät, Filippa K:n pääperiaate on luoda vaatteita, jotka kestävät. Ette voi ymmärtääkään kuinka kaukana rahastus ja muu peruspaskabusiness on tästä firmasta. Toivon,että joskus sen huomaatte.
Tämä yksityishenkilö-Minna (joka kirjoitti tämän) ja Store manager-Minna uskovat molemmat edelleen omaan informaatioonsa Filippa K:n arvoista, laadusta ja periaatteista. Tämä kirjoitus oli toivottavasti viimeinen osaltamme täällä. Tervetuloa ihan keskustelemaan kasvokkain, jos jokin mieltä painaa; tiedätte mistä minutkin tavoittaa.”

Inke vastasi kommentissaan mm. seuraavaa:

“Mitä tähän mainitsemaasi barrikadeille hillumaan lähtemiseen ja Filipan polttamiseen roviolla nyt sanoisinkaan.. Ohhoh. Merkillenne ja liikkeelle on kelvannut positiivinen blogijulkisuus, olette muistini mukaan tehneet yhteistyötäkin erään blogin (kenties useammankin) kanssa. On varmasti ”kivaa silloin kun on kivaa”, mutta ihan ystävällisessä hengessä tahtoisin sinuakin muistuttaa, että bloggaajat kirjoittavat muiden juttujen joukossa myös huonoista kokemuksistaan, eivät esim. pelkästään blogin kautta saaduista markkinointimielessä lahjoitetuista tuotteista. Ja mitenkö blogijulkisuutta voisi kontrolloida? Noh, se on sitten asia erikseen, mutta veikkaisin että noin yleisen brändin rakentamisen kannalta moinen hyvin tunnepitoinen purkaus ”yksityishenkilönä” ei ole mitenkään hyvä juttu noin jatkoakaan ajatellen.

Harmi, kun vaate oli miesten eikä myynnissä Helsingin liikkeessänne, olisin itse ainakin mieluusti käynyt keskusteluja osallemme kohdistuneista laatuvirheistä ihan tuon palautustilanteen yhteydessä. Tästä juuri blogimme välityksellä tarjoamastasi asiakaspalvelukokemuksesta jäi nyt vähän kökkö maku suuhun, emme taida haluta tulla enää liikkeeseen haukuttavaksi kun näin julmasti erehdyimme kertomaan internetissä näitä meille ihan tosielämässä tapahtuneita juttuja.”

(Kiitos tästä vinkkilinkistä Stazzylle!)

Kannatan turhistarhauksen kieltämistä: eläinten kasvattaminen pelkästään nahkansa vuoksi ei ole tarpeellista eikä nyky-yhteiskunnassa hyväksyttävää.

Silti olen tänä talvena kulkenut ahkerasti turkishattu päässäni. Kyseinen päähine (ilmeisesti minkkiä) on kenties isoäitini tai äitini vanha: olen sen joskus napannut haltuuni, kun se on kotikodin varastoista löytynyt.

Hattu on lämmin ja kivannäköinen, aikoinaan käsintehty. Se on kestävä kierrätysasuste, joka lojuisi käyttämättömänä, ellei olisi päässäni näillä pakkasilla.

Mutta viestinkö kannattavani turkistarhausta, kun käytän hattua? Onko tekopyhää vastustaa jotakin, jos arjessaan kuitenkin suostuu kulkemaan kuollut eläin päälaellaan?

Omatuntoni ei ole siis suuresti kolkutellut, kun kyse on erittäin käyttökelpoisesta perintövaatteesta, mutta tiedostan ristiriidan.

Onko tekoturkis sen parempi?

Samaa ristiriitaisuutta edustavat silti mielestäni jossain määrin myös tekoturkikset, erityisesti ne, joiden halutaan näyttävän aidolta turkikselta. Tekoturkiksethan tavallaan viestivät sitä, että turkis on hienoa ja tyylikästä.

Eikä perustallaaja katukuvassa edes voi aina erottaa, onko jokin somiste aitoa karvaa vai öljystä valmistettua tekoturkista.

Eli siis: jos päässäni olisikin tekoturkishattu perintöturkishatun sijaan, niin olisiko sillä mitään väliä? Tiettyä turkismyönteisyyttä sekä turkisten hyväksyttävyyttä sekin tavallaan viestisi.

Talvi on tammikuussa ollut paitsi kylmimmillään niin samalla myös kauneimmillaan. Ulkoiluinnostus tuntuu puraisseen monia muuten viikonloppuna sisällä viihtyviä. Murtomaahiihto on noussut uudelleen muotiin ja kauniit aurinkoiset päivät ovat houkutelleet ihmisiä liikkumaan luonnossa myös jalan. Etelä-Suomen eilinen kova pakkanen ja tämän aamuinen lumimyräkkä ovat herättäneet vähemmän innostuneitakin kommentteja kuluvan talven säästä.

Kerrospukeutuminen suojaa paleltumisen lisäksi talviärsytykseltä. Qaikussa on keskusteltu villahousuista ja julistauduttu joukolla merinovillaisten Icebreaker-kalsareiden faneiksi. Myös Liftari-Teppo kehuu omassa blogissaan villahousuja. Tarkemmin sanottuna hän on ihastunut Ruskovillan villasilkkisekoitteesta valmistettuihin alusasuihin, jotka kestävät pelkällä tuuletuksella monta lenkkiä. Omakin kokemukseni sanoo, että urheiluvaatemerkkien sporttikerrastoihin haju pinttyy, jos niitä ei pese lähes heti jokaisen hikisemmän käyttökerran jälkeen.

Ruotsalainen kuluttajaohjelma Plus oli testauttanut kuusi tavallisinta ruotsalaista farkkumerkkiä, joista puolesta oli löydettin EU:ssa viime keväänä kiellettyä, allergisoivaa ainetta dimetyylifuramaattia (DMF). Farkuista löytyi myös muita ympäristölle haitallisia kemikaaleja.

Tutkitut farkkumerkit olivat Cheap Monday, Crocker, Lee, Miss Sixty, Nudie ja Wrangler. Näistä myrkkyä löytyi yli sallitun rajan Leen, Nudien ja Wranglerin farkuista.

Samainen aine on ollut esillä Suomessa pari vuotta aiemmin niin kutsutuissa myrkkytuoleissa, jotka aiheuttivat kymmenille suomalaisille iho-oireita. Yleisimmin dimetyylifumaraattia käytetään suojaamaan nahkahuonekaluja ja jalkineita homeelta kosteassa ilmastossa tapahtuvan kuljetuksen ja varastoinnin aikana. Sitä on tosin löydetty myös mm. jopa ratsastuskypäristä.

Jos DMF:a löytyy tuotteista, niin markkinoilla olevat tuotteet poistetaan ja jo kuluttajille toimitetut tuotteet palautetaan.

Allergisoivuuden lisäksi kyseessä on tietysti ympäristöongelmia aiheuttava vaarallinen myrkky.

Ruotsissahan on viime vuosina ahkerasti tutkailtu tekstiilejä niiden sisältämien myrkyllisten kemikaalien vuoksi (esimerkiksi nonyylifenolia on löydetty vaateketjujen tuotteista).

Aiheesta on myös Aamulehdessä.

Nimimerkki PeePee lähetti sähköpostia omasta, jo aikaa sitten tehdystä paitahankinnasta. Näitä tarinoita tavaroilla on aina hauska kuulla:

“Ostin Euromarketista vuonna 2002 kaksi Bruebeck-merkkistä safaripaitaa. Ostin nuo paidat kahdesta syystä.

Ensiksi: Olen aina pitänyt safarityylisestä pukeutumisesta. Edellä mainittuun asian tilaan ovat vaikuttaneet lapsena luetut Tarzan-sarjakuvat, safariaiheiset elokuvat sekä Indiana Jones…

Toiseksi: Ostin nuo paidat koska ne olivat niin halpoja (5 euroa per paita). Paidat ovat väriltään jostain vihreän ja ruskean välimaastosta. Toisessa paidassa on olkapoletit, napilliset hihat sekä tarralla kiinnitettävät läppärintataskut. Toisessa on napilliset hihat ja napilliset rintataskut mutta ei olkapoletteja.

Yhteen aikaan näin paljon Afrikkaan sijoittuvia unia. Olin noissa unissa joko omia polkuja kulkeva seikkailija, siirtomaaherra, siirtomaasotilas sekä suurriistanmetsästäjä. Etelä-Amerikka on toinen maanosa, josta näin paljon unia yhteen aikaan. Noissa unissa olin joko Indiana Jones-tyylinen arkeologi, omia polkuja kulkeva seikkailija sekä antisankari…”