Espoon Cinéssä pääsi katsomaan John Websterin Katastrofin aineksia -dokumentin ensi-illan. Dokumentti tulee teatterilevitykseen noin kuukauden päästä. Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus, jossa Webster ja tuottaja kertoivat ajatuksia aiheesta ja leffan teota.
Eko-Matin kanssa todettiin, että varsinaisesti mitään uutta faktaa leffa ei tuonut meille. Dokkari selvitti ilmastonmuutoksen perustaustoja, mutta tietysti tuollaisessa pätkässä joudutaan vähän vetämään mutkia suoriksi.
Websterin tavoite oli käsitellä vakavaa asiaa viihdyttävästi, ja siinä dokumentti onnistuu.
Omasta mielestäni dokumentti oli pitkälti myös parisuhteen käsittelyä, sillä siinä Webster käy keskusteluja paljon nimenomaan vaimonsa kanssa. Se on tietysti luonnollista, kun kyse oli perheen yhden vuoden öljydieetistä.
Webster sanoi keskustelutilaisuudessa, että vuoden ajan heidän kotinsa useimmin kuultu lause olikin ”oota, mä käyn kameran”. Ja tietysti vain pieni osa kaikesta materiaalista on mahtunut vajaaseen 90 minuuttiin.
Websterin mielestä oleellista olisi pyrkiä tekemään edes jotain sen sijaan, että turhautuisi täydellisyyttä tavoitellessaan. Dokumentissa näkyi kuitenkin Websterin omakin syyllisyys ja se, kuinka tieto lisää tuskaa.
Itse ajelin Tapiolasta Helsingin puolelle dokkarin jälkeen fillarilla. Vastaan tuli runsaasti henkilöautoja, ja väistämättä taas mietin, onko jokainen noistakin ajoista oikeasti tärkeä. Websterin perhe eli dokumentin mukana puolisen vuotta ilman autoa, mutta sitten kuitenkin hommasivat nelipyöräisen, jonka polttoaineena käytetään biodieseliä.
Muovin Webster valitsi dokumentin kohteeksi kuulemma siksi, että se konkretisoi ilmastonmuutosta. Ja kieltämättä katselen parhaillaan ympärilleni niin, että havainnoin joka puolella muoviesineitä. Päivän Hesarissa oli Websterin haastattelu (€), jonka mukaan hän nyt käsittelisi dokumentissa enemmän ruuan ympäristövaikutuksia. Webster miettii, tuliko dokumentissa keskityttyä liikaa muoviin:
”On vaara, että vain se jää ihmisille mieleen. Muovikin tosin muistuttaa, kuinka riippuvaisia olemme öljystä. Sitä paitsi muovi pysyy ravintoketjussa sata tuhatta vuotta. Kun kokosivilisaatiomme on kadonnut, muovikääreet ovat yhä jäljellä”, Webster huomauttaa.
Lisäys 25.8. eli mitä muut kirjoittavat ensi-illasta:
Askeettiseksi hedonistiksi itsensä määrittelevä Leo Stranius jäi pohtimaan, mistä hän voisi vielä luopua: ”Ehkä lämpimästä vedestä, tai sähköstä. Pitäisikö ainakin sulkea kaukolämpöpatterit ja hankkia tilalle sähköpatterit, jotka saavat energiansa tuulivoimasta.”
Myös Serenitas suosittelee elokuvaa. ”Monenlaisia tilanteita tulee eteen, jos aikoo selvitä ilman muovia.”
Kaisa Kyläkoski
Olin samassa katsomossa. En itse omista autoa, joten ”ratkaisu” hankkia biodiesel kesken vuotta ärsytti. Muita tavarankuljetusvaihtoehtoja ei mietitty/harkittu. Tässä ja muussa kulutuspäätöksissä ei ilmeisesti otettu huomioon elinkaarikustannuksia, mikä on turhaa yksinkertaistusta. IMHO, maailmalla on tehty järkevämpiä vuoden kokeiluja, kuten Barbara Kingsolverin (http://www.kingsolver.com/home/index.asp) lähiruokavuosi.
Mari Koo
Kaisa, auton hankita ihmetytti siksikin, että perhe kuitenkin pärjäsi puoli vuotta ilman autoa, jolloin tuntui kieltämättä oudolta, että juuri tässä asiassa sitten annettiin periksi. Elinkaaria ei kieltämättä suuremmin mietitty, kun keskityttiin vain tähän öljyn välttämiseen.
Eko-Matti
Joo, leffa oli elinkaarien ja ekotaseen suhteen jotenkin kauhean yksioikoinen. Vähän pelottaa, että ihmisille tulee käsitys, että sähköpatterien hommaaminen kotiin on ekoteko kaukolämpöön verrattuna. Samaa ajatusmallia oli esitellyt pääministerimme eilen Espoossa kun oli puhunut sähköautojen puolesta. Vanhanen ei nähtävästi tajua, että jostakin se on energia sähköautoihinkin tuotettava ja ettei ne nyt kauhean ekotehokkaita vehkeitä tule ikinä olemaan. Se täysi mahdottomuus. Toisin kuin Vanhasen kalliiksi haukkumat metrot ja kaupunkiradat…