Anu kaipaa Berliinin currywurstia: ”Se johtuu siitä, että melkein joka kadunkulmassa ja metroaseman porttikäytävässä on vähintään jonkinlainen ihmisnakkikoju myymässä curry- ja bockwurstia. Verrattuna suomalaisiin kollegoihinsa berliiniläisillä makkarakauppiailla on se etu, että heidän myymänsä makkara on aina laadukasta ja hyvää – Suomessa tavataan myydä lähinnä rasvakaapelia kännikaloille, mutta Berliinissä ihmiset asioivat nakkikojulla myös selvinpäin ja makuaisti kunnossa. Alimman kuvan annoksessa on vieläpä paikan päällä tehtyjä ranskanperunoita ja kastikkeen sai valita paristakymmenestä eri vaihtoehdosta – erinomaista!” (Mari Koo)
Niko
Suomessa elintarvikkeiden myyntiin liittyvä byrokratia on ylimaallisen raskasta. Taustalla on tietysti virallisessa puheessa jalot ajatukset elintarvikehygieniasta, mutta tosiasiallisesti vaikuttaa siltä, että tarkoitus on vain nostaa kynnystä tulla alalle ja pitää se siten suurten toimijoiden puuhastelukenttänä.
Aamulehden Morossa oli juttua Otto Selanderista, joka ei saanut kesätöitä, ja päätti siksi perustaa nakkikojun. Tuollainen ihmisnakkikoju ei olisi onnistunut; pitää olla vähintään kolmelta suunnalta suojattu myyntipiste.
Jos Selanderilla ei olisi ollut perheessä yrittäjätaustaa, niin olisi voinut jäädä tuokin koju perustamatta. Sen verran raskas byrokratiasotku siinä oli setvittävänä.