Tänään on itsenäisyyspäivä ja suomessa itsenäisyyteen liittyy talvisota. Sotimisen keskiössä ovat urheat miehet ja naiset, jotka uhraavat henkensä maansa edessä. Tässä urputusjoulukalenterin luukussa tulen kevyesti varioimaan tätä teemaa. Tiedän kyllä ettei niin saisi tehdä, antakaa anteeksi.
Ensin valitaan suuri kaupunki, sitten ilmansuunta. Kuljetaan 50 kilometriä ja etsitään 300 neliön vastavalmistunut omakotilinna. Tasapuolisuuden nimissä voisimme valita oikeastaan lähes minkä tahansa suomalaisen kodin, mutta minä kuulun niihin jotka eivät suostu ymmärtämään maaseutuasumista ilman maanviljelystä. Kuuluu ”PIIP PIIP PIIP”, kun pihalle peruuttaa kuorma-auto. Sen lavalta nostetaan eteiseen uusi 50″ taulutelevisio. Vanhan 40″ taulutelevision kontrastisuhde jäi alle puoleen uudesta, eikä sitä saanut kytkettyä Internetiin. Autosta nostetaan lukijan mielen mukaan myös uutta läppäriä, digiboksia, digitaalista valokuvakehystä ja muuta kivaa elektroniikkaa.
Talon omistajan yllättää yllättävä ongelma: Mitä tehdä vanhalle, olohuoneen matolla makaavalle aparaatille? Mökille se on väärän värinen ja sitä paitsi mökkiromantiikkasäännöt kieltävät alle kolme vuotta vanhan (neuvottelut rajan laskemista kahteen vuoteen ovat käynnissä) elektroniikan kiikuttamisen mökille. Puoliso tulee kotiin muutaman tunnin kuluttua, eikä parisuhde kestä unelmakodin fengshuin horjuttamista. Yksinkertaisin ratkaisu ongelmaan on harkittu huolimattomuus, joka muuttaa vanhan elektroniikan elektroniikkajätteeksi.
Onneksi elektroniikkajätteen ongelma on ratkaistu logistiikkainsinöörien toimesta. Koska kotimaisten vientituotteiden määrä on vähenevään päin, jää taulutelevisioita tuoviin laivoihin paljon tyhjää tilaa. Takaisin sinne mistä tulikin! Suomen import: elektroniikka, export: elektroniikkajäte.
Talvisotahenkisen paasaukseen osuus: On olemassa valtioita, joiden kansalaiset taistelevat eturintamalla, enemmän tai vähemmän vaarallisissa olosuhteissa, taulutelevisioidemme edestä. En ymmärrä taistelun osapuolia saati sen lopullista päämäärää. Mutta ymmärrän että jonkinlaista yhteiskunnan jatkuvuutta taistelussa ylläpidetään ja että siinä syntyy uhreja. Keitä ovat taistelun todelliset sankarit, markkinointiviestinnän ammattilaiset täällä kotona vai nimettömiksi jäävät miehet ja naiset siellä jossain kaukana, rintamalla?