Kulutusjuhla

Kulutusjuhlan avainsanalla 'urputusjoulukalenteri' merkittyjä kirjoituksia

Urputusjoulukalenterin luukku 26: Screwmeum

thursday 17. novemberta 2011 klo 21.55 kirjoittajana Wesa

On urputuksen aika. Ei siksi, että joulu tulla jolkottaa, vaan koska koin vääryyttä: Jonotin Soneran asiakaspalveluun yli tunnin, ilman että vastasivat. Soitin Soneran littymästä, joten jonotuttaminen tuotti heille viitisen euroa. En tämän kirjoituksen yhteydssä suostu hyväksymään tapahtuneelle muuta selitystä kuin tahallisuuden: Ei lainkaan hassumpi oivallus liiketoimintamallille! Tavallaan ymmärrän, että ongelmatapauksien kustannukset halutaan siirtää ongelmatapauksien maksettaviksi, mutta jos ongelmien hoitaminen on kannattavaa liiketoimintaa, niin eikö lisäongelmien tuottaminen tee siitä vielä kannattavampaa?

Pakuovelle-piste-com tarjoaa pakettiautoa tunniksi hintaan 35 euroa ja kahdeksi tunniksi neljällä kympillä. Hyvä diili, ellet myöhästy auton palautuksen kanssa. Silloin hintaan lisätään 150 euroa. Oma vika, virheestä sakotetaan, hah-hah-haa! Vaan aiheuttaako minuutin myöhästyminen niin suuren haitan liiketoiminnalle, että siitä voi velottaa lähes kahden vuorokauden vuokran, vai voisiko tässäkin olla kyse Soneran löytämästä liiketoimintamallista? Jos minä olisin liiketoimintamallikonsultti, niin keskittyisin siihen, että miten asiakas saataisiin aina valitsemaan se juuri ja juuri liian lyhyt vuokrausaika: “Kyllä tosimies nyt yhden pienen muuton tunnissa hoitaa, säästät vitosen.”

Screwmeum (screw-me-um) liiketoimintamalli on jatkoa premium ja freemium liiketoimintamalleille. Niiden ideana on tarjota asiakkaille ilmaisia asioita, niin että raha tulee sisään extraa ostavilta tai jostain ihan muualta. Lentoyhtiöt tarjoavat (lähes) ilmaisia lentoja etukäteen varaaville matkatavaroitta matkustaville ja ottavat rahat pois tästä poikkeavilta. Se tuntuu vielä toistaiseksi melko reilulta, sovitun hinnaston mukaiselta. Kun mennään sellaisen hinnaston puolelle, jota ei osaa odottaa, ollaan screwmeum-mallisa. Lentoyhtiöt voisivat ruveta laskuttamaan WC- ja vauvanitkumaksua, tai miksei matkustamon kansanmusiikinpoistomaksua.

Screwmeum lainaa pikavippipalveluiden eettisiä periatteita muuhun liiketoimintaan. Screwmeumin hienous on siinä, ettei sen tarvitse perustua asiakaslähtöiseen virheeseen. Olen erilaisissa verkkokaupoissa shoppailleena törmännyt sellaiseen, ettei tavara aina saavu lähellekään luvatun ajan sisällä. Tämä johtunee siitä, ettei kaikilla verkkokaupoilla ole omaa varastoa, eli ne eivät tiedä onko sitä tavaraa oikeasti vai ei. Raha on tavaran olemassaolosta huolimatta hyvä saada heti, se kun sitoo asiakkaan ja voihan sitä käyttää koron kasvattamiseenkin. Kehittelin tätä eteenpäin. Kauppiaan kannattaisi toimia niin, että tavara jätetään kokonaan lähettämättä joka kymmenelle asiakkaalle. Näin kauppa saisi vähennettyä 10% tavaran hinnasta ja sitä kautta 9/10 asiakkaasta erittäin tyytyväiseksi. Jos lyhyen tikun vetäneen menetys on vähäpätöinen, ei siitä edes jaksa valittaa, en ainakaa minä: Viimeaikoina avokado-onneni on ollut kehno, joka toinen ostamani hedelmä on ollut pilaantunut. En ole valittanut ja avokadokauppiaani ovela liiketoiminta sa jatkua entiseen malliin.

Ei asiakkaan huijaaminen mikään uusi idea ole. Humalaisena turistina maksan helposti ylihintaa. Koitan vain mieltää poishuijatut eurot osana matkabudjettia. Jos matkabudjetti on tiukka, pitää olla tarkempi. En vain ole tottunut tällaiseen ajatteluun arjen menoissa, mutta pelkäänpä että siihen on syytä tottua. Kun kilpaillaan hinnalla, on voitto tehtävä screwmeumilla.

Be Sociable, Share!

Luukku 25: Asiakas on aina oikeassa

monday 2. mayta 2011 klo 9.31 kirjoittajana Wesa

Urputusjoulukalenterin ei tarvitse päättyä kahdenteenkymmenenteenneljänteen luukkuun. Uusia urputtamisen aiheita löytyy aina, myös sesonkiajan ulkopuolella. Tällä kertaa olen kunnianhimoinen ja rakennan sillan Timo Soinin ja Steve Jobsin välille. Sillanrakennusaineena toimii “ehkä mä nyt vaan oon niin vitun tyhmä” lause, jota kuulin kerran käytettävän iPhonen ylivertaisuuden perusteluna: Yksi nappi sopii tyhmälle ja on ylvästä olla tyhmä. En ole kuullut samaa perustelua käytettävän politiikassa. Päinvastoin, olen kuullut samankaltaisen lauseen liitettävän Timo Soinin äänestäjään negatiivisella merkityksellä varusteltuna.

Turpaan tulee, mutta pyydän muodostamaan stereotypian Steve Jobsin tuoteperhettä avoimesti ylistävästä ja Timo Soinin puoluetta avoimesti vastustavasta henkilöstä. Yhdistä siihen tyhmyyden ylistämisen ja vastustamisen ristiriita. Mielestäni tässä on kiehtova mielikuva, riippumatta siitä mitä näistä herroista ajattelee.

Kuluttajalla on oikeus, jopa velvollisuus olla tyhmä ja hän on silti oikeassa. Äänestäjän pitäisi lukea ja ymmärtää äänestämisen opaskirjat ja hän on silti väärässä. Yhteiskunnan tulee olla avoin, mutta yritystoiminnan avoimuus on osakkeenomistajien etujen vastaista. Yhteiskunnan tulee olla vapaa ja tasa-arvoinen, mutta yrittäjällä on oikeus päättää kuka hänen tuotettaan saa käyttää ja miten. Poliitikko teilataan kun hän sanoo jotain kansalaisvapauksia vastaan, mutta kun yrittäjä rajoittaa asiakasvapauksia, hän on visionääri. Kysyin minua viisaammilta tästä häiritsevästä ristiriidasta, tarkistaakseni että näenkö maailman jotenkin merkittävällä tavalla väärin. Sain vastauksen, että yrityksen tehtävä on tehdä voittoa yhteiskunnan luomien sääntöjen puitteissa. Yhteiskunnan tehtävä on siis pyrkiä hahmottamaan kokonaisuutta ja yhteisen edun mukaisesti rajoittaa yritysten toimintavapauksia. Näinhän se menee, mutta valitettavasti joudun kansalaisena olemaan sekä kuluttaja että äänestäjä, eli minun on opeteltava nielemään populismia toisaalla ja sylkemään sitä toisaalla?

Ehkä minulla on jokin insinöörin geenivirhe. Osaan kyllä katsella maailmaa sekä kuluttajana että äänestäjänä, mutten osaa sujuvasti vaihtaa näkökulmaa. Kauppakeskuksessa en tietenkään saa kulkea tyhjätaskuna häiritsemässä liiketoimintaa, mutta toria saan kuluttaa ilman kuluttamista? Saan naulata seinääni minkälaisen taulun haluan, käyttäen valitsemaani vasaraa, mutta puhelimeeni saan valita vain puhelinvalmistajani hyväksymiä, puhelinvalmistajan hyväksymällä tavalla valmistettuja koristeita, koska se on kuluttajan etujeni mukaista? Skitsofrenian kliimaksi lilluu jossain (voittoa tavoittelevan) median käynnistämässä vakavassa vaalikeskustelussa, jota kommentoidaan (voittoa tavoittelevan) sosiaalisen median välineen kautta erinäköisin helpoksi tehtyjen tykkäämisrajapintojen kautta.

“Tyhmyys” on usein älykkään suunnitteluprosessin tulosta. Siksi en suostu näkemään eroa asiakkaita tavoittelevan yrityksen ja äänestäjiä tavoittelevan puolueen välillä. Jos ongelmaan löytyy helposti ymmärrettävä ratkaisu ja sen suostuu moni ostamaan, on ratkaisu hyvä. Sellaista on helppo markkinoida eikä markkinointiviestintään kuulu monimutkaisten pitemmän aikavälin seuraamusten analysointi. Jos annettu ratkaisu ei kelpaa, voi olla ostamatta. Jos ei kelpaa että muut ostavat, jäljelle jää vain urputtaminen. Näin on käsittääkseni vaalien jälkeen paljon tehtykin, etenkin siellä sosiaalisen median puolella. Toivottavasti tulee paljon tykkäämisiä, olisi nimittäin hienoa nähdä useamman vaalikausiurputtajan muuttuvan kvartaaliurputtajaksi.

Be Sociable, Share!

Luukku 24: Epärakentavan tarinan epärakentava loppu

friday 24. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Urputusjoulukalenterini loppuu tänään. Millainen olisi paras lopetus tarinalle? Jonkinlainen antikliimaksi olisi ainakin sopivan epärakentava, minulla kun ei ole vastauksia yhteenkään esittämääni kysymykseen: Hyvää joulua.

Be Sociable, Share!

Luukku 23: Vielä ehtii kauppaan

thursday 23. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Tänään on lupa kuluttaa ja se ajaa minut hulluuden rajamaille. En kykene kirjoittamaan tähän urputusjoulukalenterin luukkuun mitään järjellistä kokonaisuutta. Mielessäni pyörivät ulkomaalaiset tavaranvalmistajat, tämän vuosituhannen onnellisuutta esittävät tavaramainokset, tavaran antamisen ja tavaran vastaanottamisen välinen jännite. Ne muodostavat omituisen mielikuvakollaasin, jonka keskellä ovat väsyneet vanhemmat, suomalainen raitis joulupukki ja sitä pelkäävät lapset.

Tänään on pidettävä maailmanlopun kulutusjuhlat, sillä kaupat sulkeutuvat huomenna ennen normaalia sulkemisaikaa. Ei-sitten-anneta-toisillemme-lahjoja sopimukset tulevat rikkoutumaan kun samanaikaisesti naapureissa vietetään täydellistä ja täydellisen kaunista joulua. Kannattaa panikoida.

Www:stä ei enää ehdi tilaamaan mitään ja vaikka ehtisikin, posti ei suostuisi toimittamaan pakettia. On harmi ja itseasiassa yllättävä asia, ettei tavaraa toimiteta jouluaattona kotiin. Olisi kätevää tilata kaikki lahjat krääsäkauppa.com:sta, käyttäen krääsäkauppa.com:n lisämaksullista joulupukkitoimitusta.

Minä sekoan, koska minun laskujeni mukaan joulu ei ole meille vain kerran vuodessa, vaan se on joka päivä, vähintään joka palkkapäivä. Joulu on huono tekosyy heittää kaikki ihmisyyden rippeet roskiin ja ruveta pakkaamaan vaikeasti kierrätettävää roskaa vaikeasti kierrätettävään käärepaperiin. Kuka keksi ruveta antamaan joululahjoja, miksi tässä mittakaavassa? Ei siinä mitkään “toisenlaiset lahjat” paljoa paina, kun kyse on kuitenkin lahjasta, eli lahjanantamisperinteen jatkamisesta. Emme me ole mitään lahjojen antajia, me menemme rikki tällaisesta.

Be Sociable, Share!

Luukku 22: Suomen talvi

wednesday 22. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Talvipäivän seisaus on Wikipedian mukaan tänään kello 1:38. Aurinko ei valaise eikä lämmitä. Tässä urputusjoulukalenterin luukussa poraudun  suomalaisuuden ytimeen, sillä talven yli selviäminen on näin pohjoisessa pitkälle yhteiskuntaa määräävä tekijä: Reilu sata vuotta sitten mietittiin miten saada lämpö ja ruoka riittämään talvin yli, nykyään etsitään ratkaisuita toisenlaisiin, kuitenkin vähintään yhtä tärkeisiin tarpeisiin, kuten tarpeeseen lyödä metallisella mailalla pientä valkoista palloa satojen metrien päässä sijaitsevaan nurmikuoppaan.

Pidän talvesta, minusta on hienoa että jokin ulkopuolinen voima kykenee ajoittain häiritsemään meitä. Riemastun, kun ulkona on yli kaksikymmentä astetta pakkasta, koska minusta se on hyvä tekosyy jäädä koko päiväksi kotiin tekemään puhdetöitä, eli pelailemaan pahasti rästiin jääneitä konsolipelejä. Valitettavasti harva ajattelee samoin. Ei, meillä on uskomaton kyky taistella talvea vastaan. Liikenne toimii talvesta huolimatta niin hyvin, että jos VR myöhästyy viisi minuuttia, on syytä harkita Facebookin boikotointiryhmään liittymistä. Paistamme kinkkumme uunissa, kankkumme saunassa ja lämmitämme ja valaisemme rakennustemme rappukäytävät, koska yhteiskunnan tehtävä on laittaa sähkö riittämään. Napostelemme talvella mandariineja, joita ei kasva täällä kesälläkään. Napostelemme niitä lämmitettyjen vesialtaiden äärellä, koska uimahallin kahvion ruisleipä on ylihinnoiteltua.

Halutessani voin elää hyvin etäällä talvesta, kerrostalotaloyhtiössä, jonka talonmies ansaitsisi pronssisen patsaan, jos vain ymmärtäisin hänen työpanostaan. Saan olettaa että metrin matka rappumme ovelta jalkakäytävälle on aamulla lapioitu lumesta. Saan tepastella aurattuja jalkakäytäviä pitkin bussipysäkille, josta ajallaan tuleva bussi kuljettaa minut aurattuja autoteitä pitkin töihin. Jos autoilisin, saisin käynnistää autoni lämmitetyssä autotallissa. Minulla ei ole periaatteessa mitään syytä ajatella, että pitäisi tehdä jotain toisin, vaikka talvi näyttäisi pahimman voimansa. Mielelläni toki eläisin muiden nisäkkäiden lailla, paljon nukkuen ja vähän kuluttaen. Se ei vain ole mahdollista, koska jokainen talven aiheuttama häiriö kellokorttien tahtiin heikentää yhteiskuntamme suorituskykyä. Jokainen talven aiheuttama harrastuspoissaolo vähentää onnellisuusastettamme.

Be Sociable, Share!

Luukku 21: Kaiken osaamisen ulkoistaminen

tuesday 21. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Olen laiska. Todennäköisesti puhun tässä urputusjoulukalenterin luukussa vain omasta puolestani, mutta lähden silti yleistämään: Olemme laiskoja. Työn tekeminen on raskasta. Olisi hyvä jos muut tekisivät työmme puolestamme.

Laiskuutemme on ristiriitaista. Käytämme suunnattomat määrät työaikaa ja matkustamme pitkiä työmatkoja, jotta pääsisimme tekemään mahdollisimman vähän työtä. Siinä missä joskus muinoin asiat vain tehtiin, nyt ne suunnitellaan, määritellään ja tilataan ensin. Jos kysyn koululaiselta, haluaako hän isona tehdä vai hallinnoida tekemistä, oletan saavani vastaukseksi jälkimmäisen. Kun koululainen kasvaa isommaksi, huomaa hän ettei hallinnointikaan enää kiinnosta, koska jokinasteen työntekoa sekin on. Hallinnoinnin suunnittelu, tai siis hallinnointikonseptin määritys, eikun hallinnointistrategian laatiminen kuulostaa jo paremmalta. Ylioppilaat, tulevaisuuden toivomme saattavat jo tietää mitä haluta tehdä isona: “Voisin vähän miettiä noita yleislinjoja”. En ole vielä nähnyt yleislinjojen vähänmiettimisen koulutusohjelmaa, mutten yllättyisi jos joku sen keksisi. Se voisi olla hyvä kilpailuvaltti korkeamman asteen koulutusta tarjoavalle laitokselle, moni olemassaoleva koulutusohjelma kun pahasti haiskahtaa työntekemiseltä.

Onneksi meillä on ulkomaat. Asioita ei tarvitse tehdä eikä tekemistä hallinnoida, niin kauan kun ne tehdään jossain muualla. Asioita ei tarvitse suunnitella, jos ne myös suunnitellaan siellä. Me voimme keskittyä keksimään mitä mielikuvituksellisimpia työnkuvia ja mikäli nekin alkavat kyllästyttämään, voimme aina siirtää työn pois. Saatan olla laiskan lisäksi myös tyhmä: En ymmärrä miten yhtälö voi meidän kannalta toimia, jos vain pyrimme nousemaan erilaisille surrealistisille työntekemättömyyden metatasoille, jättäen työn muiden tehtäväksi.

Tämän luukun työnimi oli “ultimate laiskuus ja lentotukialukset”. Minua kiehtovat lentotukialukset, on harmi ettei meillä ole sellaisia. Muuttaessamme työnkuviamme ja sitä kautta koulutusjärjestelmäämme tuottamaan aina vain abstraktimman tason osaamista, päädymme pisteeseen, jossa emme enää osaa tehdä mitään. En keksi ulkomaalle muuta järkevää syytä ottaa työtilaustamme vastaan, kuin että satumme omistamaan joukon lakitekstiä sisältäviä papereita, kuten tuotemerkkejä. Tämä ei tunnu pitkällä tähtäimellä kovinkaan kestävältä, tarvitaan väkevämpää turvaa “erikoisosaamisemme” arvostuksen ylläpitämiseksi.

Be Sociable, Share!

Luukku 20: Työmatka virastoon

monday 20. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Kaksikymmentäneljä urputusjoulukalenterin luukkua on paljon, etenkin kun urputuksen aiheita on vain yksi. Luukkujen suuren määrän vuoksi olen joutunut kulkemaan muutamia itselleni vieraita sivupolkuja, mutta koitan nyt lähestyvän joulun alla palata itse asiaan, kulutusyhteiskuntaan.

Tarvitsemme mahdollisimman paljon rahaa kuluttamiseen, siksi teeme työtä, tarkemmin ottaen käymme töissä. Työnteko kun yleensä vaatii fyysistä läsnäoloa. Tämän vuoksi työmatkaliikenteen sujuvuus, eli yksityisautoilu, on tärkeä asia. Osa tekemästämme työstä on toki fyysistä ja vaatii tiettynä aikana tietyssä paikassa olemista, mutta samanaikaisesti monen suomalaisen työ tuntuu enemmän tai vähemmän keskittyvän ajasta ja paikasta riippumattoman byrokratian pyöritykseen, byrokratiastrategiakonsultoinnista byrokratian suunnitteluun ja toteutukseen.

Minä laitan yhtäläisyysmerkit byrokratian ja epäluottamuksen välille. Jos voisimme luottaa toisiimme, emme juuri tarvitsisi byrokratiaa. Epäluottamusta käytetään kaikkialla, kaikkien organisaatioiden kaikissa kerroksissa, mutta eniten ihailen epäluottamuksen mestareita, virastotaloja. Virastotalon tehtävä on satojen, jopa tuhansien työntekijöidensä voimin valvoa ja monimutkaistaa arkeamme. En ota kantaa epäluottamuksen tarpeellisuuteen, mietin vain virastotalon rakennetta: Se muistuttaa tietokonetta. Sen osastot toimivat komponentteina ja lomakkeet toimivat komponenttien välisinä viesteinä. Virastotalon työntekijät toimivat tietokonetta käynnissä pitävänä sähkövirtana.

Ensimmäiset ihmistietokoneemme on rakennettu jo satoja vuosia sitten, jonka jälkeen niitä on jatkokehitelty. Kun olemme kokeneet tarvitsevamme lisää epäluottamusta, olemme rakentaneet lisää seiniä ja täyttäneet niiden väliset tilat uusilla työntekijöillä. Emme lukuisten lisäysten jälkeen enää ymmärrä miten rakennelmamme toimivat emmekä siksi uskalla lähteä kehittämään, saati sitten purkamaan niitä.  Vuosisatojen aikana syntyneiden epäluottamusaparaattiemme massiiviset rakenteet ovat toki upeita ja niistä löytyy paljon kauniita yksityiskohtia, mm. mielenkiintoisia lomakkeiden numerointilogiikoita. Valitettavasti kauneudella on kuitenkin hintansa, ihmistietokoneet nimittäin kuluttavat paljon energiaa, ainakin työmatkojen muodossa. Ihmistietokoneet kun poikkeavat tavallisista tietokoneista siinä, etteivät ne kykene toimimaan tietoverkossa. Koko Suomen mittakaavassa käytämme kaikkialle ulottuvan epäluottamuksen ylläpitämiseen järjestelyjä, jotka kuluttavat yhteensä miljoonien ajokilometrien edestä energiaa päivässä. Lumesta auratut tieverkostomme täyttyvät joka aamu ihmistietokonesähköparistoilla, matkalla pumppaamaan lisää epäluottamusta yhteiskuntaan.

Epäluottamus, etenkin epäluottamuksen jakaminen on mielenkiintoinen asia, koska sen on tarkoitus vain pelotella. Maailma toimii pääasiassa kuten olemme sopineet, joten suuri osa kaikesta byrokratiasta on käytännössä turhaa tai ainakin turhan monimutkaista. Toisaalta meillä ei ole tarvetta ottaa selvää kuinka paljon yksinkertaisemmalla byrokratialla tulisimme toimeen: Meillä on riittävästi halukkaita ja polttoainettakin löytyy pitämään ihmistietokoneemme nykyisenlaisina. Uskallan väittää, että teemme vuosittain satojen tuhansien työvuosien edestä sellaista työtä, millä ei ole mitään tarkoitusta. Mitä jos tämä tämä työ vaihdettaisiin vaikka oluenmaisteluun? Olut on yksi ekologisimmista elintarvikkeista ja lähikapakka löytyy kävelymatkan päästä, tai jos ei löydy, niin kotonakin on mukava tissutella. Suosittelen yhteiskuntaa näkemään edut: Miten se voisi olla huonompi vaihtoehto kuin tarpeettoman työmatkan ajaminen, merkityksettömien numeroiden hiki hatussa Järjestelmään syöttäminen ja töiden jälkeen väsyneenä palkkarahojen turhaan tavaraan tuhlaaminen?

Be Sociable, Share!

Luukku 19: Kenen vastuulla on maailman parantaminen?

sunday 19. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Pidän sanoista, tarkemmin sanojen olemassaoloista. Jos sana on olemassa, se tarkoittaa että sanan merkitys on olemassa. Autovaha antaa vihjeen että autoja on tapana vahata. Ennakkoveron täydennysmaksu vihjaa, että verojen maksaminen on vaikea asia. Entä mistä sanat maailmanparannus tai etenkin maailmanparantaja kertovat? Ehkä siitä, että maailman epäkohtien korjaaminen on työtä, jota suorittaa sille omistautunut ihminen. Tämä urputusjoulukalenterin luukku minulle kaikista luukuista positiivisin, menin nimittäin miettimään sanoja maailmanhuononnus ja maailmanhuonontaja, joita ei ole olemassa.

Maailmaa ei ole tapana huonontaa, ainakaan niin suurissa määrin, että sille oltaisiin keksitty oma sanansa. Minusta tämä on hieno asia, koska se tarkoittaa että ongelmamme johtuvat vain välinpitämättömyydestämme. Vaikka yksi välinpitämättömyys kertaa kuusi miljardia on paljon, tuntuu se tavallaan lohdullisemmalta kuin tarkoituksenmukainen maailman huonontaminen. Olen dramatisoitujen historiadokumenttien kautta oppinut, että ihmisillä vaikuttaisi olevan asiat paremmin nyt kuin vähän aikaa sitten, jolloin asiat olivat kuitenkin paremmin kuin pidempi aika sitten. Annan itselleni luvan olettaa, että asiat tulevat olemaan vielä paremmin tulevaisuudessa, huolimattakin välinpitämättömyydestämme johtuvista suurista haasteista, joita tulemme seuraavien vuosikymmenten aikana kohtaamaan.

Maailma on aina toiminut ja tulee aina toimimaan, miksi siis parantaa sitä, tai edes pyrkiä kompensoimaan oman välinpitämättömyydensä tuottama maailmanhuononnus? En keksi muuta syytä leikkiä maailmanparantajaa, kuin käyttää sitä tekosyynä. Minä olen köyhä ja laiska, en siis autoile. Pelkään lentämistä enkä siksi juurikaan lennä. Oikeastaan syyllä ei edes ole merkitystä, olen vain ajautunut sekopäiseen peliin, missä pitää potea syyllisyyttä kaikesta. Kun ostan reilun kaupan banaaneita äänekkäästi (pienelle lapselle lässyttäminen kaupassa on ovela keino valistaa muita) ja näen kanssa-asiakkaan vaihtavan epäreilun terttunsa reiluihin, nousen pelissäni toiselle tasolle. En tiedä miltä tuntuu kun oman autonsa numero-piste-numero on suurempi kun viereisellä kaistalla olevan vastaava, mutta eiköhän näissä on jotain samansuuntaista.

Valitettavasti ihmiskunta kuitenkin rullaa eteenpäin vain yksilöidensä voimalla, joten jostain ne todelliset maailmanparantajat, tai maailmanparannusaatteiden synnyttäjät olisi kaivettava. Valtaapitävillä on omituinen suhde heihin. Toisaalta heidän työtään osataan jälkikäteen arvostaa, mutta lähinnä he pelottavat, koska he saattavat horjuttaa valtatasapainoa. En tiedä mistä maailmanparantajia syntyy, onneksi syntyy. En ole koskaan ollut maailmanparantajajengissä, sellaisessa joka kiipeilee savupiippuihin tai tekee jotain muuta radikaalia. Vaikea uskoa että ajanvietto ystävien kesken on riittävän hyvä syy ryhtyä puuhaan, kiitän mielenvikaisuudestanne.

Be Sociable, Share!

Luukku 18: Olenko elitisti?

saturday 18. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Syyllistyn moneen rikokseen urputusjoulukalenterini kanssa. Sisällön laadun pitäisi olla korkeampi, koska laki sanoo, että jos urputtaa, pitää urputtaa hyvin. Tekstin pitäisi olla kauttaaltaan hauskaa ja älykästä, tai edes johdonmukaista. Sarjakuvassakin voisi olla jotain järkeä. Ehkä se olisi voinut jäädä “odottamaan oikeaa hetkeään” vielä toiseksi kuudeksi vuodeksi. Suurin rikokseni on kuitenkin tietynlainen elitismi, jota en ole saanut peiteltyä.

Elitisti on ihminen, joka ajattelee, että pienen joukon tulisi päättää suuremman joukon puolesta. Elitisti syyllistyy äärimmäisen rangaistavaan “luulee olevansa parempi kuin muut” rikokseen. Minä olen kuitenkin matemaattista lahjakkuuttani käyttäen onnistunut kääntämään ajatuksen ylösalaisin: Tiedän olevani huonompi kuin moni, minä tarvitsen eliittiä. Minä olen avuton oikeastaan kaikessa muussa paitsi tietokoneen käytössä. Miten minä esimerkiksi voisin osata päättää asioista, jotka liittyvät lasteni vastustuskykyyn hengenvaarallisia viruksia vastaan. Pieni joukko tämän alan asiantuntijoita: Olkaa hyvä ja tehkää päätökset puolestani.

Kun siirrymme kapean tieteenalan päätöksistä poikkitieteellisiin yhteiskunnallisiin päätöksiin, pääsemme alueelle, josta en ymmärrä edes perusteita. Tuskin kenelläkään on riittävästi kapasiteettia hahmottaa yhteiskunnallisia kokonaisuuksia, mutta elitistinä uskon että yhteiskuntatieteisiin perehtynyt on yhteiskuntatieteissä parempi kuin yhteiskuntatieteisiin perehtymätön. Sitten kun puolestamme tehdyt päätökset tuntuvat huonoilta, voimme pohtia että onko poliittinen eliitti (olkoon sitten vaalivoittajat tai vaalirahoittajat) korruptoitunut vai vain epäpätevä. Väitän että poliittinen eliitti on kuitenkin yhdentekevä, sillä minusta näyttää siltä että meillä on paljonkin päätäntävaltaa, ja tahtoa, nimittäin antaa menon jatkua entiseen malliin.

Me saame aikuisina järkevinä ihmisinä päättää nautimmeko epäterveellisiä asioita, pidämmekö pipoa talvella. Saamme päättää miten kohtelemme ympäristöämme ja toisiamme. Ja ennenkaikkea me saamme käyttää rahamme miten lystäämme. Yhteiskuntaa pyörittävien yritysten tehtävä on tehdä voittoa, eli myydä hyvin, eli tarjota meille sitä mitä me haluamme. Yritysten tehtävä ei ole päättää tahtoamme, vain tyydyttää tarpeemme. Me siis yhdessä päätämme siitä, mitä yritykset, meidän nöyrimmät palvelijamme, meille tarjoavat. On väärin vaatia, että yritysten pitäisi toimia kollektiivisen tahtomme vastaisesti, esimerkiksi vähäosaisten edun mukaisesti. Yritysten tehtävä ei ole nousta yläpuolellemme, sehän olisi elitististä.

Be Sociable, Share!

Luukku 17: Zombitermistö

friday 17. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Olen viime vuosina joutunut omaksumaan trendikkäitä termejä, jotka jollain tapaa yrittävät kuvat jonkin media-alan osa-alueen muutosta. Tässä urputusjoulukalenterin luukussa esitän oman suppean, kuitenkin kaikkien alojen kaiken kattavan termistöni, joka on johdettu zombi-sanasta.

Kun olin teini-ikäinen ja sain maailmantuskaisen synkistelykohtauksen, saatoin verrata meitä ihmisiä lampaisiin. Olin oppinut vertauksen jostain, todennäköisesti populaarikulttuurista. Sama synkistely on tullut taas pintaan, enkä osaa tukahduttaa sitä. Lampaat ovat kuitenkin muuttuneet eläviksi kuolleiksi, zombeiksi. Ne eroavat lampaista siinä, että lampaat ovat harmittomia, mutta zombius on helposti tarttuvaa. Lisäksi zombeilta löytyvät housut, housuista taskut ja taskuista lompakot, eli ne saavat paljon huomiota.

Keksin alkujaan käyttää sanaa zombiaalinen media, koska minusta sosiaalisen median laumakäyttäytyminen muistuttaa enemmän zombihyökkäystä kuin normaalia sosiaalista kanssakäymistä. Myöhemmin sain kuulla toissapäiväiseen aiheeseeni, crowdsourcingiin, liittyvästä termistä zombitask: Talkoot eivät onnistu, ellei talkootyö ole pilkottu niin yksinkertaisiin tehtäviin, että zombitkin osaisivat ne.

On tullut aika lanseerata zombitermistön, kaikkien alojen strategisen työkalupakin, ensimmäinen versio. Zombiaalisen median ja zombitaskin päälle keksin kolme uutta termiä.

  1. Zombification, eli kaiken pelillistämistä (pisteyttäminen, tasojen nousut) kuvaavan termin gamificationin hyödyllisempi muoto: Kaiken yksinkertaistaminen ja helposti tarttuvalla zombiviruksella kyllästäminen.
  2. Zombiquitous, tulee läsnä-älyn vaikeammin lausuttavasta muodosta ubiquitous. Se voidaan suomentaa esimerkiksi läsnäkyvyttömyydeksi. Kun tietotekniikka muuttaa hilavitkuttimet pinnan alta aina vain älykkäämiksi ja älykkäämmiksi, pääsee meidän yleinen kyvyttömyytemme laajenemaan yhä uudemmille elämän osa-alueille.
  3. Zombikratia, liian palottava sana, liittyy valtiomuotoon, en uskalla ruveta avaamaan sitä.
Be Sociable, Share!

Luukku 16: Suosituspalvelut

thursday 16. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

On aika palata hetkeksi kuluttamiseen. Olen urputusjoulukalenterissani käsitellyt monista eri näkökulmista sitä, kuinka huonoja me ihmiset olemme ja kuinka meidän ei pitäisi saada päättää mistään. Yhteiskuntamme on kuitenkin rakennettu sille, että me saamme päättää, eniten kuluttaessamme. Onhan se myönnettävä, että hyvältähän tuo annettu luottamus tuntuu. Mutta nolottaa, hävettää ja urpututtaa se, miten huonosti vastuun kannamme. Toisaalta on tyhmää syyttää meitä, sillä ei ole meidän vikamme ettemme tiedä mistään mitään. Maailma on vaikea paikka, etenkin kulutettaessa globalisaation hedelmiä.

Koska markkinoille on annettu valta huijata meitä helposti huijattavia (tarkemmin ottaen velvollisuus, sillä yrityksen lakiin kirjattu tehtävä on tuottaa voittoa), löytyy myös markkinat palveluille, jotka lupaavat vähentää huijatuksi tulemisen riskiä. Erilaiset www:stä löytyvät suosituspalvelut pyrkivät kertomaan kaiken kaikesta kulutettavasta: Mihin luottaa, mistä saa halvinta, mikä on muilta numeerisilta ominaisuuksiltaan parasta, minkälaisia kokemuksia mikäkin herättää ja osa jopa kertoo mikä on eettisintä.

Suosituspalvelut perustuvat monien erilaisten informaatiolähteiden hyödyntämiseen, mutta kasvavissa määrin ne keräävät tietoa tavallisilta tai ainakin tavallista aktiivisimmilta kuluttajilta. Koska kuluttaminen on tärkeää, koetaan suosituspalveluihin osallistuminen tärkeäksi ja koska asiakas on aina oikeassa, on osallistumiskynnys matala. Suosituspalvelut ovat valjastaneet sosiaalisen median kuvottavimman piirteen, tykkäämisen, ja luoneet uudenlaisen kulutus- ja suorituskeskeisen elämisen muodon.

Pidän ajatuksesta, että markkinoita yritetään jäsennellä, mutten oikein osaa riemuita uusista suosituspalveluista. Ensinnäkään meillä ei pitäisi olla tarvetta niille. On ylipäätään surrealistista että roskan paketoiminen muoviin voi olla kannattavaa liiketoimintaa. Toisaalta pelkään, että suosituspalveluiden kautta syntyy illuusio siitä, että kuluttamiseen löytyy absoluuttisia totuuksia, mikä ohjaa meidät kauas perimmäisten kysymysten ääreltä. Mistä kumpuaa tarve nousta aina seuraavalle tasolle tavaratuntemusten tai palvelukokemusten peleissä?

Be Sociable, Share!

Luukku 15: Crowdsourcing

wednesday 15. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

En ole aivan varma tähän urputusjoulukalenterin luukkuun kirjoittamani tiedon oikeellisuudesta, toivottavasti en ole pahasti väärässä. Tarina on kuitenkin niin hyvä, etten uskalla tarkistaa sen yksityiskohtia. Se alkaa 90-luvun lopulta, kun ensimmäiset ilmaiset sähköpostipalvelut, kuten Hotmail, ilmaantuivat www:hen.

Pian palveluiden ilmaantumisen jälkeen roskapostittajat löysivät ne. He alkoivat kehittämään robootteja, jotka loivat uusia ilmaisia sähköpostilaatikoita, joita käytetiin roskapostittamiseen. Robootin luominen oli melko helppoa, sen piti vain kyetä täyttämään sähköpostilaatikon luomisen lomake. Sähköpostipalveluiden vastaisku roskapostirobootteja vastaan oli lomakkeeseen lisätty “olethan ihminen?” testi, missä pyydettiin tunnistamaan kuvaan piilotetut kirjaimet ja kirjoittamaan ne tekstikenttään. Nämä ovat meille nykyään arkipäivää, edelleen samasta syystä.

Roskapostittajat eivät ole tekoälytohtoreita, mutta kekseliästä väkeä he ovat. He keksivät ovelan tavan kiertää nämä ihmisyystestit, pornon! He loivat www:hen sivustoja, joissa voi katsella kuvia alastomista naisista. Kuvien avaaminen kuitenkin edellytti pientä työpanosta, tunnistamaan kuvaan piiloitetut kirjaimet ja kirjoittamaan ne tekstikenttään. Kuvat tulivat sähköpostilaatikoiden luontilomakkeista, eli roskapostittajat onnistuivat valjastamaan ilmaista pornoa etsivien aivot roskapostiroboottiverkoston keskeiseksi komponentiksi.

Termi crowdsourcing syntyi, tai jos ei juuri tuolloin, niin ainakin sen olisi pitänyt syntyä. Se tarkoittaa sitä, että jokin työ jaetaan suurelle joukolle (crowd), pieniksi tehtäviksi pilkottuina. Roskapostittajat liittivät sopivan yksinkertaisen tehtävään sopivan palkkioon. He hyödynsivät todellisuutta eivätkä mitään ideaalia kuvaa ihmisestä, joka osallistuu talkoisiin vain yhteisen tavoitteen vuoksi.

Be Sociable, Share!

Luukku 14: Wikidemokratia

tuesday 14. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Olen pahoillani, etten urputusjoulukalenterini tyyliseikkojen vuoksi voi alleviivata omaa erinomaisuuttani osaamalla antaa krediittiä kenellekkään tai millekään. Olen jo monessa luukussa syyllistynyt tähän, nyt enemmän kun aiemmin. Mietin termiä “wikidemokratia”, jonka opin muutama vuosi sitten, joka jäi vahvasti mieleeni. Käsittääkseni termin kukoistusaika on jo takana, mutta ajatus on edelleen olemassa: Yhteiskunta, jonka suunnitteluun ja rakentamiseen jokainen osallistuu tietojensa ja taitojensa mukaisesti. Pidän ajatuksesta, sitä on mukava mutustella.

Wikidemokratia juontaa Wikipediasta, joka juontaa wikistä, joka juontaa jostain eksoottisesta pienen kielialueen sanasta, joka tarkoittaa jotain, mitä en enää muista, millä ei enää ole merkitystä. Me kaikki tiedämme että wikeilyllä on tekemistä sen kanssa, että jokainen saa osallistua. Tuntuu uskomattomalta ja uskomattoman hienolta että Wikipedia toimii. Se on kannustanut ajattelemaan talkoohenkeä ensyklopediatiedon lisäksi muillekin yhteiskunnan osa-alueille.

Sanotaan että wikit opettavat yhteistyötaitoja, sillä niissä ei päätetä siitä kuka kirjoittaa, vaan yksittäisistä lauseista, jopa sanoista. Minä naureskelen wikidemokratialle seuraavan esimerkin kautta: Poliisi saa kiinni rosvon, tarkistaa wikilaki.fi:stä tilanteen, että saako pamputtaa. Refresh-nappulaa riittävän kauan rämpättyään poliisi vihdoin huomaa tilanteen muuttuneen ja saa hieman huitaista pampulla, kunnes joku päivittää lait takaisin edeltäneeseen versioon. Esimerkki on helppo todeta naurettavaksi, hauska sen on tarkoituskin olla. Todellisuudessa vastustan wikidemokratiaa siitä yksinkertaisesta syystä että mielestäni meitä ei pitäisi kuunnella. Iltapäivälehdet kuuntelevat meitä. Ne tietävät että me ostamme lehtiä, jossa kerrotaan tuoreen missin vaatteen epäonnisesta repeämisestä. Jos me saamme päättää, päätämme jotain mistä tiedämme jotain. Emme kykene näkeään kokonaisuutta, joten joudumme keskittymään johonkin jonka kykenemme näkemään: Meistä asfalttiteiden väri on synkkä, meidän mielestämme niiden pitäisi olla raikkaampia.

Me ansaitsemme lumedemokratian, jos sitäkään. Wikidemokratia on kaunis ajatus, joka vaatii ideaalin ihmisen, sellaisen joka ei multiongelmoi ja kuuntele sokeasti naapurin toista multiongelmoijaa.

Be Sociable, Share!

Luukku 13: Vaalikoneet

monday 13. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Vaalikoneet ovat www:ssä olevia työkaluja, joiden avulla voi teoriassa löytää oman ehdokkaansa muutamaan monivalintakysymykseen vastaamalla. Tavallaan vaalikoneet ovat lupaus jonkinlaisesta uudenlaisesta demokratian muodosta, missä äänestettäisiin asioista eikä ihmisistä. Aloitan nyt muutaman urputusjoulukalenterin luukun pituisen matkan johonkin sellaiseen, mitä voisi kutsua yleiseksi demokratian vastustukseksi. Lähestyn kaikkea, demokratiaakin, kuluttamisen kautta. Me me olemme yhteiskuntamme kuluttajia.

Varoitus: Minä en tiedä yhteiskunnallisista asioista oikeastaan yhtään mitään. Vaalien alla yleensä ulkoistan ehdokasvalintani jollekin lähipiiristäni, jottei minun tarvitsisi yrittää leikkiä vaikeista asioista jotain tietävää. Tiedän kuitenkin jotain verkkopalveluista, jollaisia vaalikoneet ovat. Tiedän palveluita itsekin tehneenä ainakin sen, etteivät ne synny itsestään. Vaalikoneet eivät siis ole absoluuttisesta totuudesta itsestään kummunneita yhteiskunnallisten ongelmien karttoja, vaan ne ovat joidenkin laatimia. Se mitä vaalikoneissa kysytään tai jätetään kysymättä, on jonkun tekemä valinta.

Pyydän visualisoimaan Metsämonologi-ukkelini (urputusjoulukalenterin sarjakuvan hahmo) lausumaan seuraavan lauseen, korostaen lainausmerkkejä sormillaan, ehkä hieman myös silmillään: Vaalikoneet ovat uudenlainen kanava “kouluttaa” äänestäjiä “ymmärtämään” yhteiskunnallisia asioita.

Jos minulta kysytään jotain verotuksesta, eli ymmärryskykyni reippaasti ylittävstä aiheesta, on kysymyksen muotoilulla suurikin vaikutus vastaukseeni. Vaalikoneiden käyttö eroaa perinteisen poliittista agendaa sisältävän sisällön kulutuksesta siinä, että vastatessani kysymykseen, tulen lukinneeksi minulle syötetyn näkemyksen koska se on minun itseni ruksima. Kaikkein parasta on, että vaalikoneet otetaan riemulla vastaan uudenlaisina äänestäjien vaikutusvälineinä. Vaikuttamisen välineitä ne ovatkin, äänestäjiin vaikuttamisen välineitä.

Be Sociable, Share!

Luukku 12: Journalismin arvostus

sunday 12. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Tämän urputusjoulukalenterin luukun teemaa olen ehtinyt jo olan takaa varioida, mutta nyt on aika hieman alleviivata. Minä en ole journalisti, totta puhuen en oikeastaan edes tiedä mitä se tarkoittaa. Arvostan kuitenkin varjelemaani mielikuvaa joukosta ihmisiä, joka ottaa puolestani selvää asioista ja on minua parempi siinä.

Kolmisen vuotta sitten minut pyydettiin vähäpätöisen televisio-ohjelman suoraan lähetykseen kertomaan siitä kuinka hieno asia Facebook on. Olin silloin toivoa täynnä, näin kuinka runsas ja avoin kommunikaatio tulisi muuttamaan viestintää ja parantamaan maailmaa. Enää en näe samoin. Olen vanhentunut nopeasti ja tätä kirjoittaessani minusta tuntuu eläkeikäiseltä: Jatkuuko median tyhmistyminen loputtomiin vai onko sellaiseen vanhaan maailmaan enää paluuta, missä asioista oikeasti selvää ottaneita kuunneltaisiin? Tällä hetkellä tilanne tuntuisi olevan täysin päinvastainen, että niiden jotka tietävät, käsketään kuuntelemaan niitä jotka eivät tiedä. On olemassa paljon käytetty kielikuva, että journalistien pitäisi laskeutua ”norsunluutornista” tavallisen kansan sekaan. Onneksi kukaan ei tiedä mitä se tarkoittaa, joten toistaiseksi riittää että journalisti muistaa säännöllisesti ”twiitata” nukkumaanmenoajoistaan, mikä jättää edelleen riittävästi aikaa laadukkaan sisällön tekemiselle.

Vaikka journalismin arvostus vaikuttaisi hiipuvan, on vanhoissa mediavälineissä vielä taikaa jäljellä. Mainitsin olleeni haastateltavana televisiossa ja vaikka asia minua syvästi hävettääkin, olen jollain sairaalla tavalla myös hieman ylpeä siitä, onhan kyseessä sentään televisio. Samoin, jos jokin asia on painettu paperille, on se enemmän totta kuin jos se olisi kirjoitettu www:hen. Ja jos juttu koskee minua tai lähipiiriäni on minun leikattava se talteen. Kaiken  maailman ilmaisjakelulehdet ja uudet omituiset televisiokanavat pyrkivät pelkillä olemassaoloillaan nakertamaan välineiden uskottavuutta, mutta hyvin ne pitävät pintansa. Kun maailmaanlaajuista huomiota saanutta YouTube-tähteä pyydetään valtamedian vanhanaikaisen mediavälineesen haastateltavaksi, pissaa hän innostuksesta housuunsa, riippumatta siitä kuka haastattelee.

Be Sociable, Share!

Luukku 11: Epäeettistä, kunnes toisin todistetaan

saturday 11. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Tämä on jatkoa eiliselle urputusjoulukalenterin luukulle, aiheena siis eettinen kuluttaminen. Minä lähestyn sitä hyvin yksinkertaisella tavalla: Voimme jakaa  kulutustuotteet joko hyviin tai sitten pahoihin. Voimme mielessämme tehdä äärimmäisen monimutkaista eettistä filosofointia ja nähdä mustan ja valkean välillä harmaan sävyjä, mutta loppupeleissä tuotteen voi vain ostaa tai olla ostamatta. ”Hei, haluaisin ostaa näistä banaaneista vain sen viljelijöille jäävän osuuden, mikä tukee luonnonmukaisuuteen suuntaavaa kehitystä, kiitos.”

Joudumme siis käytännössä jakamaan hyviin ja pahoihin myös ne tuotteet, joista emme tiedä mitään. Pyrimme tekemään valmistusmaan tai tuoteryhmän perusteella joitain päätelmiä, mutta lopulta joudumme arvaamaan. Väitän, että ryhtyessämme tähän leikkiin, etsimme syytä olla ostamatta tuotetta. Käännän ajatuksen toisin päin: Mitä jos kaikki olisi epäeettistä, kunnes toisin todistetaan? Vaikka luottamus on hieno asia, luulen että kulutustuotteiden suhteen meidän olisi tervettä elää muutama vuosikymmen epäluulon aikaa.

Olen miettinyt tätä paljon. En tiedä tämänhetkistä tilannetta, mutta viimeksi kun tutkin suklaiden eettisyyttä, luin että suurin osa (ainakin yli 50 %) maailman kaakaosta tulee Länsi-Afrikasta, jossa harrastellaan ajoittain lempiesimerkkiäni lapsityövoimailua, jopa lapsiorjuutta. Näin ollen, mikäli (kun) joulusuklaiden valmistaja ei kerro kaakaonsa alkuperää, on se todennäköisemmin ”mahdollisesti saastunutta” kuin ei. Laki ei kuitenkaan velvoita varoittamaan tästä, toisin kun pähkinöistä pähkinäallergikoille: ”May contain small amounts of child labour”. Tämän varoituksen poistamiseksi ei pelkkä mielikuvamarkkinointi riittäisi, vai riittäisikö?

Ei idea mikään uusi ole. Valmistusketjujen läpinäkyvyyttä on pähkäilty jo iät ja ajat, siellä sun täällä, ilman että mitään on saatu aikaiseksi.  Mielestäni idean voisi toteuttaa huonostikin, olennaista vain on sysätä vastuu eettisyyden todistamisesta tuotteiden valmistajille. Ei niitä kiinnosta minkäänlainen yhteisymmärrys mistään, mikä liittyy läpinäkyvyyteen.  Mikäli tuoteryhmään kuuluvien tuotteiden valmistusketjuihin liittyy väärinkäytöksiä, joita ei yleisellä tasolla ole vaikea todistaa, tulee valmistajien nähdä vaiva ja osoittaa etteivät väärinkäytökset koske niitä.

Meillä on paljon enemmän tai vähemmän terveitä perusnegatiivisia ennakkoluuloja naapureihin, lakimiehiin, poliitikkoihin ja autokauppiaisiin. Miksi jostain syystä oletamme että tuotteet ovat lähtökohtaisesti juuri sitä mitä sanotaan? Tämä olisi siksikin reilu lähtökohta, koska valmistajilla on aina mahdollisuus vaihtaa tuotemerkkiä, jopa valmistavaa yritystä, mikäli niin onnettomasti kävisi, että jostain tulisi sitä oikeasti huonoa julkisuutta. Uuden tuotteen pitäisi olla aina epäilyttävä mörkö, jonka alkuperää pitäisi joutua perusteellisesti selittämään. Luulen että elintarvikkeiden osalta jotain tämänsuuntaista on jo tapahtumassa, E-aineet kun ovat lähtökohtaisesti pahasta.

Olen kuullut ihmisten tuskailevan, ettei maailmassa ole mitään reilua, ettei mitään saisi ostaa. Negatiivisen informaation virta aiheuttaa kipua, siltä tekee mieli sulkea silmänsä ja korvansa. Jos onnistuisimme asettamaan oletusarvoksi sen, että tuotteet nyt vain ovat läpensä pahoja, voisi sulkea silmänsä ja korvansa niiltä, pahuuden lähteiltä. Näin voisimme keskittyä positiivisen informaation virtaan, eli saada tietoa uusista eettisistä tuotteista ja miksei samalla innostua tuotevalikoiman kasvamisesta.

Be Sociable, Share!

Luukku 10: Eettisen tiedon mahdottomuus

friday 10. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Globalisaatio on sangen mutkikas asia. Yritysten omistussuhteet ovat sangen mutkikkaita. Maailma on mutkikas paikka, mutta niin ovat ihmissuhteetkin. Minusta meidän tavallisten ihmisten pitäisi antaa keskittyä jälkimmäiseen, eli omiin elämiimme. Valitettavasti niin kauan kun vastuu reilusta maailmasta on sysätty meidän kuluttajien harteille, tulisi pyrkiä kuluttamaan vastuullisesti. Urputusjoulukalenterini kontekstissa ”eettinen tieto” tarkoittaa vastuullisen kuluttajan työvälinettä, jotain minkä avulla maailman monimutkaisuus pureskellaan yksinkertaisten kulutusvinkkien muotoon: Luomu on hyvästä, energiaa tuhlaava krääsä pahasta, jne.

Eettinen tieto on niin vaikeaa, etten edes yritä leikkiä sen asiantuntijaa, mutta tämän verran saan kärjistää: Lapsityövoima on käsittääkseni YK:n mukaan pahasta, joten tieto lapsityövoiman käytöstä painottaa negatiivista ostopäätöstä. Valistuneen kuluttajan ongelmakenttä yksinkertaistuu arvuuttamaan, että onko ostettavan tuotteen valmistusketjussa käytetty lapsityövoimaa vai ei. Lapsityövoiman sijaan olisi parempi käyttää positiivisempaa esimerkkiä, mutta koska olettama on se, ettei lapsityövoimaa yleisesti käytetä, on poikkeuksista tiedottaminen tärkeää.

Tästä alkaa henkensä kaupalla epäeettisyyttä paljastavien tutkijoiden toivoton taistelu viherpesun ammattilaisia vastaan. Epäeettisyydestä tiedottaminen vaatii vedenpitäviä todisteita, eli satoja sivuja pitkiä raportteja, joista kuluttaja saattaa olla tietoinen, yleensä kuitenkaan ei. Eettisyydestä tiedottaminen sen sijaan vaatii söpöllä eläimellä varustellun sertifikaatin näköisen kuvakkeen ja vihreällä kirjasimella painettua tekstiä, jotka kuluttaja löytää helposti paketin kyljestä.

Tilanne vaikuttaa huonosti tasapainotetulta, huomioon ottaen esimerkiksi jouluherkkujen ostotilanteen häiriötekijät. Jos valmistaja ei jotain halua ja sitä ei velvoiteta sitä sanomaan, ei kuluttaja siitä tiedä. Siinä missä parisuhteessa asian sanomatta jättäminen tarkoittaa automaattisesti, että päinvastainen olisi totta, ei sama päde kuluttamiseen. Vaaditaan mahdottoman suurta harrastuneisuutta kyetä näkemään, tai edes haluta nähdä näkymätön tieto.

Be Sociable, Share!

Luukku 9: Viestinnän ammattilaiset

thursday 9. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Olen urputusjoulukalenterissani maininnut toistuvasti mörön nimeltä media. Työskentelen media-alalla mutten taida ymmärtää sitä. En osaa arvailla mediassa kulkevien viestien tärkeyttä tai todenmukaisuutta enkä ole kovinkaan luottavainen viestien lähettelijä. Media-alalla on töissä paljon muitakin ihmisiä, joista muutamalla harvalla on kyky lähettää viestejä, riippumatta kaikista enemmän tai vähemmän surrealistisista suuntauksista, joihin sosiaalinen media mediakenttää kuljettaa.

Vaalien alla minusta on hauska ”roolipelata” erilaisia äänestäjiä. Pelkkiä vaalimainosten kimaltelevia pintoja vilkaisemalla on helppo tehdä ehdokasvalintoja, toisilla ehdokkailla kun on selvästi paremmat ”tuotantoarvot” kuin toisilla. Ehdokkaiden poliittiset sanomat, eli slogaanien molemmat sanat voidaan valita oikein tai väärin. Vaalit on vain kerran neljässä vuodessa, kun taas kuluttaminen on päivittäistä, lompakolla äänestämistä. On helppo vastata kysymykseen siitä kumpi saa kuluttajaa valistavan viestinsä tehokkaammin perille, vapaaehtoistyötä tekevä yhteiskuntavastuun asiantuntija vai hyväpalkkatyötä tekevä yhteiskuntavastuuviestinnän asiantuntija.

Osaamistaan maksukykyisille myyvä viestinnän ammattilainen tietää miten viesti lasketaan medioiden virtaan niin, että se tulee kuulluksi, miten se saadaan toistumaan kaikuina sosiaalisen median tilapäivityksissä. Me median kuluttajat olemme numeroita tilastoissa ja käyttäydymme matematiikan ennustamalla tavalla. Nerokkaasti suunniteltu viesti osuu maaliinsa riippumatta sen sisällöstä tai oikeellisuudesta. Olennaista ei ole miettiä mitä, saati sitten miksi, vaan miten, missä ja koska.

Onneksi suurin osa viestinnän ammattilaisista keskittyy lähinnä viestimään omaa erinomaista ammattimaisuuttaan, itselleen, toisilleen ja asiakkailleen. Ainoastaan tämän ansiosta “hyvien puolella” olevat, viestinnän surkeat räpeltäjät, voivat ajoittain saada äänensä kuuluviin. Harvoin, hyvällä onnella, yksi tuhannesta ottaa oikeanlaisen riskin ja laittaa itsensä peliin, keksii jotain mitä ei ole ennen keksitty ja saa viestinsä läpi, tunniksi, ehkä päiväksi. Sitten viestinnän ammattilaiset poimivat idean arsenaalinsa ja rupeavat viestimään uudesta keksinnöstään, itselleen, toisilleen ja asiakkailleen, lopulta suuntaavat sen meihin kuluttajiin.

Be Sociable, Share!

Luukku 8: Mentaalimedia

wednesday 8. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Jatkan eilisestä urputusjoulukalenterin aiheesta, eli ei-ammattilaisten näkemyksistä. Tämä teksti liittyy myös kohinaan, josta kirjoitin muutamaa päivää aiemmin.

Mutu, eli ”musta tuntuu” on hieno asia. Minä ihan oikeasti (ilman ironiaa) pidän mutua kaikkein parhaana tieteellisenä tutkimusvälineenä. Se on nopea ja tehokas tapa porautua asioiden ytimeen. Sen ainoa ongelma on, ettei se sovi ihan kaikkeen. Valitettavasti se sopii pääasiassa vain media-alan kokeellisiin sekoiluihin.

Mutun käyttörajoitteet eivät kuitenkaan koske salaliittoteoreetikoita tai muita disinformaatiotieteen uranuurtajia. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä satunnaisten toisiinsa liittymättömien tapahtumien (tyypillisesti anekdoottimuodossa kerrottujen) yhdistäminen johdonmukaiseksi jatkumoksi vaatii vahvaa intuitiotasoa.

Tiedeyhteisö ei käytä mutua, se käyttää emt:tä, eli ”en mä tiedä”. Se ei ole kovinkaan vakuuttavaa. Minun, eli tavallisen ihmisen näkökulmasta tämä on todella inhottava tilanne. Valtaa pitävien kanssa kaveeraava tiedeyhteisö ei tiedä miten taistella disinformaatikoiden armeijaa vastaan. Kun kunnalliset terveyspalvelut kompuroivat influenssaepidemiasta tiedottamisen kanssa, tekee mieli vaihtaa Luotettavan Tiedon tarjoajaa sellaiseen, joka tietää rokotteista yhtä jos toista sellaista mitä tiedeyhteisön kanssa yhteistyötä tekevä valtamedia ei ole kertonut. Disinformaatio on kirjoitettu lohdullisempaan ja lupaavampaan muotoon. Jos homeopaatti lupaa parantaa syövän, on hänen tekstinsä mielenkiintoisempaa kuin lääkärin “ei taida voida mitään”.

Mentaalimedia = ADHD-keskittymiskyky + skitsofreenikon kaikki tietoisuuden tasot yhtä aikaa äänessä, joka jostain käsittämättömästä syystä johtuen onnistuu kerta toisensa jälkeen ohittamaan tiedeyhteisön vaikeiden asioiden pureskelun uskottavuudessa.  Kertooko mentaalimedian ”tutkimustulosten” suosio enemmän ihmisten halusta uskoa mitä tahansa, vai jonkinlaisesta tiedeyhteisön rappiosta, mistä en tiedä mitään, koska tiedeyhteisö ei sellaisesta ole ääneen raportoinut?

Mentaalimedia pelottaa minua, koska ajoittain huomaan harkitsevani uskoa sitä. Pelko muuttuu kauhuksi, kun mietin sitä vaihtoehtoa, että ajatusjuoksultaan ennustamaton mentaalimedia muuttuisi valtatotuudeksi. Kenestä nykypäivänä olisi tutkijaksi keskiajalle, jossa tieteen arvoista kiinnipitäminen johti roviolle?

Be Sociable, Share!

Luukku 7: Saa kommentoida

tuesday 7. decemberta 2010 klo 0.00 kirjoittajana Wesa

Urputusjoulukalenteriani saa kommentoida. Haluan palautetta, en kuitenkaan liian kriittistä. Nimittäin jos olet eri mieltä, olet väärässä, enkä halua kuluttaa kallista aikaani väärässä olijoiden mielipiteiden lukemiseen. On joulukuu ja minulla on kiire seistä kassajonoissa.

Ylimielisyyteni johtuu siitä, että minä olen amatööri. Nimittäin ammattilaiset, etenkin isot verkkojulkaisut, osaavat aidosti arvostaa lukijoidensa kommentteja. Kommentit ovat arvokasta, lisäarvoa tuovaa sisältöä. Niiden laatutason voi todistaa yksinkertaisella matematiikalla: Verkkojulkaisuun juttua kirjoittavalla toimittajalla on kahdeksan tuntia päivässä aikaa tehdä työtään. Kuvitellaan että hän saa käyttää yhden kokonaisen työpäivän yhden laadukkaan artikkelin kirjoittamiseen ja siitä tulee niin mielenkiintoinen, että se kerää kokonaista sata kommenttia. Kuvitellaan vielä että jos yhtä kommenttia on kirjoitettu keskimäärin viisi minuuttia, tekee se yhteensä yli yhden työpäivän edestä työtä, eli vähintään tuplaa artikkelin eteen tehdyn ajatustyön. Lisäksi sadalla kommentoijalla on huomattavasti monipuolisempi elämänhistoria, toisin kuin kapea-alaisesti erikoistuneella toimittajalla. Toimittajien koulutus kun tuppaa keskittymään journalismiin.

On hyvä, että jokainen saa äänensä kuuluviin. Sillä on paljon tekemistä demokratian ja tasa-arvon kanssa. Internetin kommentointipalstoilla olemme tasa-arvoisia ikään, sukupuoleen, ammattiin, varallisuuteen, koulutukseen, kehitysasteeseen, äidinkielen tasoon ja mielenterveysongelmien lukumäärään katsomatta. Niille, jotka eivät tätä ymmärrä, jotka eivät suostu lukemaan kommenttejaan, olemme varanneet ilmaisun “mokoma elitisti”.

Be Sociable, Share!
« vanhemmat kirjoitukset