Olen laiska. Todennäköisesti puhun tässä urputusjoulukalenterin luukussa vain omasta puolestani, mutta lähden silti yleistämään: Olemme laiskoja. Työn tekeminen on raskasta. Olisi hyvä jos muut tekisivät työmme puolestamme.

Laiskuutemme on ristiriitaista. Käytämme suunnattomat määrät työaikaa ja matkustamme pitkiä työmatkoja, jotta pääsisimme tekemään mahdollisimman vähän työtä. Siinä missä joskus muinoin asiat vain tehtiin, nyt ne suunnitellaan, määritellään ja tilataan ensin. Jos kysyn koululaiselta, haluaako hän isona tehdä vai hallinnoida tekemistä, oletan saavani vastaukseksi jälkimmäisen. Kun koululainen kasvaa isommaksi, huomaa hän ettei hallinnointikaan enää kiinnosta, koska jokinasteen työntekoa sekin on. Hallinnoinnin suunnittelu, tai siis hallinnointikonseptin määritys, eikun hallinnointistrategian laatiminen kuulostaa jo paremmalta. Ylioppilaat, tulevaisuuden toivomme saattavat jo tietää mitä haluta tehdä isona: ”Voisin vähän miettiä noita yleislinjoja”. En ole vielä nähnyt yleislinjojen vähänmiettimisen koulutusohjelmaa, mutten yllättyisi jos joku sen keksisi. Se voisi olla hyvä kilpailuvaltti korkeamman asteen koulutusta tarjoavalle laitokselle, moni olemassaoleva koulutusohjelma kun pahasti haiskahtaa työntekemiseltä.

Onneksi meillä on ulkomaat. Asioita ei tarvitse tehdä eikä tekemistä hallinnoida, niin kauan kun ne tehdään jossain muualla. Asioita ei tarvitse suunnitella, jos ne myös suunnitellaan siellä. Me voimme keskittyä keksimään mitä mielikuvituksellisimpia työnkuvia ja mikäli nekin alkavat kyllästyttämään, voimme aina siirtää työn pois. Saatan olla laiskan lisäksi myös tyhmä: En ymmärrä miten yhtälö voi meidän kannalta toimia, jos vain pyrimme nousemaan erilaisille surrealistisille työntekemättömyyden metatasoille, jättäen työn muiden tehtäväksi.

Tämän luukun työnimi oli ”ultimate laiskuus ja lentotukialukset”. Minua kiehtovat lentotukialukset, on harmi ettei meillä ole sellaisia. Muuttaessamme työnkuviamme ja sitä kautta koulutusjärjestelmäämme tuottamaan aina vain abstraktimman tason osaamista, päädymme pisteeseen, jossa emme enää osaa tehdä mitään. En keksi ulkomaalle muuta järkevää syytä ottaa työtilaustamme vastaan, kuin että satumme omistamaan joukon lakitekstiä sisältäviä papereita, kuten tuotemerkkejä. Tämä ei tunnu pitkällä tähtäimellä kovinkaan kestävältä, tarvitaan väkevämpää turvaa ”erikoisosaamisemme” arvostuksen ylläpitämiseksi.