Pete asioi Lontoossa Ikeassa heikolla menestyksellä: ”Kaikki kolmestakymmenestä jonosta olivat tuskastuttavan hitaita, mutta itse satuin juuri siihen, jossa tapahtui vielä jokin yllättävä ongelma, jota selvittämään jouduttiin kutsumaan suurempi pomo. Britit jaksoivat jonottaa melko siististi ehkä 50 minuuttia, kunnes koko homma revähti täydeksi hulinaksi: ensin eräs mies alkoi sättiä avutonta kassahenkilöä, sitten joukkoon liittyi nainen, joka tiedusteli jäätävän kohteliaasti ”What’s the hold-up, please?” lisäten kassapojan tuskaa entisestään – ja kaiken kukkuraksi eräs nainen kiilasi kärryineen koko jonon ohi, ohitti kassan ja ryntäsi ilmeisesti ulos asti maksamattomat huonekalut mukanaan! Koko ajan tämän kaaoksen taustalla kuului ärsyttävää hälytinääntä, kun jokin portti oli ilmeisesti jäänyt auki. Ne lapset, jotka eivät itkeneet, hortoilivat ympäriinsä vaarallisen tahmaiset, sulavat pehmikset käsissään.
Kyllä: sain totta kai mukaani £1-hintaisen paistinpannun ja olemattoman halpoja aterimia. Koko kokemus oli kuitenkin niin kauhea, väsyttävä ja raastava, että tästedes vannon, etten enää astu jalallanikaan Ikeaan; en Lontoossa, en Suomessa, en Mongoliassa.” (Mari Koo)