Timo laittoi tänään sähköpostin:
”Tänään teekkariravintoloissa tarjotaan Tilapialeikettä katkarapukastikkeella. Piti oikein katsoa mikä se Tilapia on ja mistä se tulee. Kyseessähän todella suosittu kasvatuskala Kiinassa, Thaimaassa ja Indonesiassa, joka kuitenkin moniruokaisena syrjäyttää helposti paikallisen oman kalakannan. Näin on käynyt mm. yhdysvalloissa Floridassa. Australian Queenslandissa saa elävän Tilapian hallussapidosta sakot. Vastaavalla tavalla joskus lounaspöydistä löytyy Pangasiusta, joka on peräisin Vietnamin tai Thaimaan kasvatusaltaista.
Eikö kalaa löytyisi jostain lähempää? Tosin Norjalainenkin lohi kiertää nykyään maapalloa ennen kuin se tänne ennättää. Onneksi yhdessä lähiravintolassa sentään tarjotaan silakkapihvejä.”
Kalojen alkuperä kiinnostaa jo ravintoloita
Tämä kala-aihe sopii erittäin hyvin jatkoksi eiliseen tiedotustilaisuuteen, jossa FinnWatch julkaisi raporttinsa ”Alkuperää kalastamassa. Vastuullisuus henkilöstöravintoloiden ja kaupan alan ostoissa”.
”Kalakantojen kestävyys ja liikakalastus ovat huolenaiheina kalan hankintayhtiöissä, henkilöstöravintoloissa ja päivittäiskauppaketjuissa. Sen sijaan mitä lähemmäs itse kalastusta siirrytään, sitä vähemmän kalakantojen kohtalo ja kalastusmäärät tuntuvat huolestuttavan, FinnWatchin tuore Alkuperää kalastamassa -raportti kertoo. Sitä varten tehtiin kysely lähes 60 yritykselle.
Koti- ja ulkomaisten kalatukkurien ja jalostajien mukaan ne käyttävät lähes poikkeuksetta vain kestävien kalakantojen kaloja. Joillakin henkilöstöravintoloilla ja suurimmilla päivittäiskaupan hankintayhtiöillä on kalahankinnan vastuullisuuspolitiikka tai se on tulossa. Ruokalat, vähittäiskauppa ja tukut tuntevat ympäristöjärjestöjen listat uhanalaisuuden vuoksi vältettävistä kalalajeista. Osaa niistä ei enää hankita tai joitakin lajeja ollaan poistamassa valikoimista.”
Eksoottisempia kaloja käytetään ruokaloissa, koska ne ovat edullisia ja niitä saa vaivatta. Ei se silakkakaan tosin paljon maksa.
MSC-merkitty tonnikalapurkki vai tuore kotimainen muikku?
Yksi kalaketjun vastuullisuutta lisäävä keino ovat tietysti erilaiset sertifikaatit. Tällainen on mm. WWF:n suosittelema MSC-merkintä, jota kuluttajat eivät kuitenkaan kuulemma Suomessa tunne. Ei se tosin ole kovin monessa Suomessa myytävässä kalatuotteessa käytössäkään (toisin kuin esimerkiksi Hollannissa tai Saksasssa), ja henkilöstöravintoloissa taas helposti vedotaan merkinnän tuomaan lisähintaan.
Itse epäilen, ettei vastuullisuutta pohtivat kuluttaja kovin suurella innolla tartu tonnikalapurkkiin, vaikka siinä on MSC-merkintä. Ennemmin ostan läheisempiä kaloja, ja eilenkin syötiin muikkuja. Onneksi asun Hakanieman hallin ja torin lähellä, joten voin ostaa vaivatta kotimaista kalaa.
Tullin tilastojen mukaan sinievätonnikalaa tulee Suomeenkin
WWF:n Sampsa Vilhunen totesi, että mikään taho ei myönnä Suomessa käyttävänsä esimerkiksi uhanalaista sinievätonnikalaa, mutta tullin tilastojen mukaan sitä kuitenkin tulee maahan. Eikä globaalistikaan kukaan mielestään myy markkinoilla laitonta kalaa, mutta silti sitä valitettaan paljon riittää.
Kaksi kolmasosaa suomalaisten kalasta tuontitavaraa – laiton kalastus maailmalla yleistä
”Kalastus ja vesiviljely tuottivat vuonna 2006 kaikkiaan 144 miljoonaa tonnia kalaa, mistä 110 miljoonaa tonnia käytettiin ihmisravinnoksi. Kova kysyntä ja teolliset pyyntimenetelmät ovat johtaneet liikakalastuksen lisäksi myös eräiden kalakantojen romahtamiseen tai uhanalaistumiseen ja laittomaan kalastukseen mahdollisine kalanpesuineen. Laitonta kalaa voi FAO:n mukaan olla lähes kolmannes tärkeiden lajien kokonaissaaliista.
Suomalainen syö vuodessa noin 16 kiloa kalaa, josta kaksi kolmannesta on tuontitavaraa. Suurtaloudet käyttävät neljänneksen tuontikalasta, päivittäiskauppa myy loput. Ympäristöjärjestöjen ns. punaisen listan uhanalaisia kaloja löytyy helposti kalatiskeiltä, jopa uhanalaista ankeriasta ja ravintoloista erään tiedon mukaan uhanalaisinta sinievätonnikalaa.”
Koko FinnWatchin raportti on luettavissa pdf-muodossa.
WWF:n sivuilla on ”liikennevärein” varustettu Meren herkkuja -opas kalatiskin valintoihin.
Kulutusjuhlassa on kalasta kirjoitettu aiemmin mm. seuraavaa:
”Mistä tämä tonnikala on peräisin ja mitä lajia se on”? (5/2009)
”Oma kalastaja on kaupunkilaisen luksusta” (1/2010)
Kari
Ulkomaisen kalan runsas tarjonta johtunee siitä ikävästä tosiasiasta, että kotimaista kalaa on huonosti tarjolla. Kalastajien määrä on vähentynyt ja saalismäärätkin laskeneet ainakin täällä lounaisrannikolla. Saaliskalan vähentymiseen on monia syitä Itämeren tilasta merimetsoihin ja hylkeisiin. Kalastus ammattina ei kiinnosta nuoria ja toisaalta saalismäärien lasku tekee koko elinkeinotoiminnan harjoittamisesta kannattamatonta. Valitettavaa on, että Lounaisen Suomen kalataloutta uhkaavat myös valtiovallan toimenpiteet, joista ajankohtaisen esimerkin tarjoaa perustettavan Selkämeren kansallispuiston ulottaminen Vakka-Suomeen. Tätä hanketta ajetaan ympäristöministeriössä jääräpäisesti eteenpäin, vaikka alueellamme toimii jo Vakka-Suomen kalastuspuisto, jonka keskeisenä tavoitteena on yhdistää toisiinsa alueelle tärkeä kalastuselinkeino ja luonnon monimuotoisuus.
PS. Purkkitonnikalasta puhutaan aina halpana opiskelijaruokana, mutta totuus on toinen. Ihan perustonnikalalle tulee kilohintaa enemmän kuin norjalaiselle lohifileelle tai kotimaiselle silakalle. Viimemainituissa ravintoarvokin on aivan toinen, mausta puhumattakaan.
Sofi
Tonnikalahiutale öljyssä on paljon paremman makuista kuin päivätolkulla kaupan altaassa maannut muoviin kääritty muikku.